Suomalainen ja puukko

Taiston artikkeleita ja kuvia puukoista:

Suomalainen ja puukko
Puukkokulttuuri Suomessa, puukon nimi ja muoto
Kuvia
Taiston ja Mirja-Liisan valmistamia puukkoja
Suomen Puukkoseura ry
Puukkosepän Kirja

Sivu 1 2 3 4 5 6

SUOMALAINEN JA PUUKKO

Teksti ja kuvat: Taisto Kuortti

Suomalainen ja puukko on yli 2500 vuotta vanha erottamaton yhdistelmä. Entisinä aikoina puukko killui turvan tuojana kantajansa sivulla. Joskus käsivarren mittaisena, tai omistajansa kämmenen leveyttä tavoitellen. Se liikkui isäntänsä mukana kaikkialla, pelastaen tämän jäisestä avannosta, tai vapautti hevosen kaatuneen kuorman puristuksesta. Puukko on ollut suomalaisen ensimmäinen apu ja viimeinen hengen turva. Se synnytti iloisen pajupillin, räikeästi soivan tuohisen paimentorven, tai sulosävelin soivan puisen kanteleen. Se matkasi miehen mukana synkille sotareissuille, vaientaen ääneti vihollisen vartiomiehen, tai veisti lastan haavoittuneen avuksi. Kun kylmä yllätti, se tarjoutui auttamaan synnyttämällä tervaksiset kiehiset, eli lastut nuotioon. Kun puukosta tuli vanha ja kulunut, se jatkoi elämistään tavallisesti vanhan naisen apuna. Se sai myös uuden nimen, ”mummon hammas”.

Vuosisatain vieriessä puukko huomasi komistuvansa. Äkkiä siitä oli tullut esine joka killui kantajansa helavyössä pitkähelaisena, uhmakkaana ja vaskireunaisessa tupessa keikaroiden. Se syntyi useasti Härmän Kankaanpäässä, tai Kauhavan Mäenpään kylän nokisessa pirtissä. Se puristui tuppensa laitamuksiin kiilautumalla, ja kun sen kovaääninen isäntä valmistautui tappeluun se kohotettiin löysälle tupestaan, valmiiksi syöksemään uhoa ja kuolemaa.

Häjyt, eli puukkojunkkarit loivat puukollemme sen synkän puolen 1800-luvulla, mutta samalla se sai annoksen eksotiikkaa, ja mahtavan määrän kuolemattomia tarinoita, lauluja ja legendoja. Muistamme Isontalon Antin kaverin, eli Antti Rannanjärven. Hänen Härmänpuukkonsa syntyivät serkkunsa Erkin toimesta, joka suku jatkaa niiden valmistusta edelleenkin. Tiedossamme on myös Anssin Jukka, jonka puukon terän mitta oli kortteli ja tuuma. Nykymitoissa se on noin 18 cm. Pukkilan Jaska oli Kauhavan kauhu, joka sijoittuu kolmanneksi kuuluisuudessa heti Anttien jälkeen. Hänet karkotettiin venäjänvallan aikaiseen rangaistussiirtolaan Siperiaan, mutta karkasi sieltä Amerikan maille. Tarinoita riittää tuhansittain.

Mutta puukko ja suomalainen ovat edelleenkin erottamattomat. Puukko kulkee kantajansa mukana metsästysmatkoille, kalareissuille, vaelluksille, partioleireille, ja se vuolee vieläkin sihisevän lastun taitajansa käsissä. Enää sillä ei vain ole lupaa ilmaantua esille yleisillä paikoilla komistamaan kantajansa vyön seutua, mutta se elää kanssamme hamaan tulevaisuuteen.

SUOMALAISTEN PUUKKOJEN RYHMITTELY

Suomalainen puukko voidaan ryhmitellä noin pariinkymmeneen eri ryhmään. Jaotus perustuu maamme historialliseen maakuntamallistoon, johon on lisätty erikoisryhmiä ja myös uusia alueita.

Suomen Puukkoseura järjestää vuosittain puukonrakennuksessa Suomen Mestaruuskilpailun, jonka säännöt löytyvät seuran sivuilta ja samoilta sivuilta saa vihjeitä sarjoihin osallistumisesta jutussa HUOMIOITA PUUKKOJEN VALMISTUKSEN JA FISKARSIN KILPAILUN VAIHEILTA

MUINAISPUUKOT

Näillä puukoilla ymmärretään nykyisin vanhoja haudoista kaivettuja malleja, tai muuten säilyneitä yksilöitä. Tunnetuimpia niistä ovat mm. Tuukkalan emännän puukko, Inarin puukko, Euran puukko, Kaarinan Ristinmäen väkipuukko jne. Puukkoja on nähtävillä lähemmin Kansallismuseon kokoelmissa. Puukkomalleja käytetään nykyisin historiallisten muinaispukujen yhteydessä, mutta nämä ”replikat” eivät ole täydellisiä kopioita vanhoista malleista, vaan pukuun sopiva oheismalli. En puutu tähän alueeseen laajemmin ja tämä asia vaatiikin täysin oman juttunsa jo erikoisuutensa ja historiallisten ominaisuuksiensa vuoksi.

Tuukkalan emännän puukko. Kuvattu Sakari Pälsin Puukkokirjasta.

KANSANOMAISET KÄYTTÖ- ELI TALONPOIKAISPUUKOT

Kansanomainen käyttöpuukko, joka tunnetaan myös talonpoikaispuukon nimellä. Kuvan puukot on tehnyt Oiva Rännilä Kuhmoisten Ruolahdella vanhoista viiloista.

Tämä puukkomalli on ehdottomasti vanhin tavallisen kansan käyttämä kuras, joka nimi esiintyy jo kansalliseepoksessamme Kalevalassa. Kun Kullervo kirosi katkennutta puukkonsa terää, niin ”kuras kivehen karahti” , noin ilmaistuna suuresti oikaisten. Puukko syntyi silloin aina kylän tai oman kartanon pajassa, jossa teräkaluja valmisti alueen mahtimies, eli seppä, rautio, tai vain muuten taitava takoja. Hänen taitoihinsa uskottiin ja teräkalu oli aina maineensa veroinen. Myöhemmin vanha sananlasku sanookin että, sepän kanssa on oltava väleissä, mutta papista ei ole niin väliä. Puukot muodostuivat jokaisen sepän omiksi malleiksi, joka oli tietysti paras mahdollinen. Kuitenkin ne edustavat malliltaan miltei samanlaista linjaa, sillä näitä puukkoja on maassamme tehty jo pitkälti yli tuhat vuotta.

Silloin kauan sitten terästä ei saanut ostaa jostakin kaupasta, vaan tämän ”raution” oli se itse valmistettava järvi tai suomalmista palkeilla toimivalla masuunilla. Raudan valmistaminen on jo tuhansia vuosia vanha taito ja meillä suomessakin sen arvellaan olevan samaa luokkaa, tai jopa vielä vanhempaa, jos ajatellaan Rovaniemen läheltä löytynyttä vaakamasuunin tarkoitusta. Pienessä masuunissa sopivasti puuhiiltä käyttämällä saatiin rautaan myös sopiva hiilimäärä ja metalli voitiin karkaista pystyväksi teräksi. Nämä puukot ovat tietysti ilman heloitusta ja valmistus tapahtui seuraavasti. Kun terä oli saatu taottua, niin sen noin 50 mm pitkällä ruodolla poltettiin reikä puupalikan päähän ja sormen leveyden verran jätettiin lyöntivaraa terän tiukkaamiseksi puun sisään. Tämän jälkeen terä karkaistiin ja päästettiin, sekä tahkottiin teräväksi. Terä lyötiin tiukalle puiseen päähänsä ja pää muotoiltiin käyttäjänsä käteen sopivaksi.

Tuppi olikin sitten jokaisen oma asia ja sellaisen teki tavallisesti nahkatöihin erikoistunut käsityöläinen, tai sitten puukon teettänyt asiakas. Tuppia tavataankin monenlaisia ja usein myöhempinä aikoina 1700-1800 luvulla tulivat muotiin useampireikäiset, eli neuvoiset tupet, joissa oli paikka timpurin harpille ja kynälle. Pitää muistaa myös vanha juttu paskatikusta, joka on vahvaa maamme historiaa ja aiheuttanut myös paljon keskusteluja. Silloin ennen, kun varsinkin talviaikaan ei ollut saatavilla sammalta tai ruohoa peräpään putsaamiseen tarpeiden teon jälkeen, niin työ tehtiin puukon tupessa olevalla tikulla. Toimituksen jälkeen tikku vuoltiin puhtaaksi ja työnnettiin paikalleen seuraavaa kertaa varten. Puukolla leikattiin tietysti seuraavaksi leipää ja levitettiin kotona kirnuttua voita sen päälle. Näin bakteeritasapainot pysyivät ”hyvin kohdallaan” ja pysyttiin terveinä.

Puukon pään muoto kehittyi käden anatomiaan hyvin sopivaksi, sillä huonosti muotoiltu pää teki käden kipeäksi , jopa joskus päiviä kestäneessä työskentelyssä. Tavallisesti nämä vanhat puukon päät on muotoiltu voimakkaaksi ovaaliksi, joka sopii mainiosti käteen. Terien mitat vaihtelevat paljon riippuen siitä mihin työhön puukko oli tarkoitettu. Teurastajan puukossa oli usein terää reilu vaaksa, mutta timpuri tarvitsi vain kämmenen leveyden. Kun puukko tuli vanhaksi ja loppuun tahkotuksi, sen nimikin muuttui. Vanha ja usein hampaaton isoäiti peri puukon ja niin puukko sai nimekseen ”mummon hammas”.

Myöhempinä aikoina näiden puukkojen terät valmistettiin miltei aina loppuun kuluneista viiloista. Viilateräs onkin erittäin hyvä materiaali puukon terään, mutta se vaatii tekijältä tietoa ja taitoa varsinkin karkaisun ja päästön suhteen ja jos viilan teroitusta ei haluta näkyvän valmiin puukon terässä, niin viilan teroitus oli tahkottava aluksi pois. Yleinen tapa näyttää olleen myös se , että terää ei lyöty aivan puuhun asti, vaan ruotoa jäi näkyviin muutama millimetri. Lieneekö tällä tavalla ollut tarkoituksena se, että kahvan ja terän väli voitiin puhdistaa paremmin vaikkapa kalanperkeistä. Talonpoikaispuukkojen ansiosta on maahamme kehittynyt myös monta perinteistä paikkakuntaa edustavaa puukkomallia, jotka ovat edelleen voimissaan. Näistä voi mainita mm. Jalasjärven kaarevatuppisen mallin, Kokemäen puukon ja myös Tuorlaisen Pyhäjärven mallin.

VÖYRIN PUUKKO

Kun ruotsi-suomen hallitsijana oli Kustaa III jälkeen Kaarle XII ja vallankahvaa kääntelivät aateliset, syntyi Vöyrin rannikkopitäjässä puukkomalli, jota voitaneen pitää ensimmäisenä varsinaisena ”oman aikamme” tyyppipuukkona maassamme. Seuraavassa lyhyt katsaus tämän harvinaisen puukkomallin historiaan.

Vöyrin puukon syntymää on vaikea todentaa tarkasti. Eräät lähteet arvelevat sen tullee käyttöön noin 1750 tienoilla, mutta on muistettava, että varmasti myös Vöyrillä on puukkoja tehty jo paljon aikaisemmin. Seutukunnalla käymieni perimätietoihin pohjautuvien keskustelujen pohjalta saataisi olettaa, että samankaltainen rakennustapa puukoissa otettiin käyttöön jo 1700 luvun alussa, jolloin voidaan puhua tietynlaisesta tyyppipuukosta. Puukon muodot viittaavat helposti saksaan ja ruotsissa asuva Pentti Turunen arveleekin Hansa liitolla ja itämeren kaupalla olevan asian kanssa tekemistä. Kansantieteilijä Sakari Pälsi puolestaan arvelee puukon symmetrisen tuppimallin juontuvan paljon lähempää, eli aatelisten symmetrisistä tikarin tupista.

Vanha kaksineuvoinen Vöyrin puukko. Kuva on Timo Hyytisen Arna fennican Suuresta puukkokirjasta.

Jos kerran herroilla oli sellainen vyöllään, niin totta kai rahvaankin ”sivuaseen” tuli olla saman muotoinen. Tämä selitys tuntuu melko luontevalta ja on muistettava, että muoto on varmasti kehittynyt pitkän ajan kuluessa ja on ollut valmiina tiedossa kun puukkoja on ryhdytty valmistamaan. Pentti Turusen tutkimusten mukaan korupuukkoa olisi rakentanut vain Lundbergin suku kolmessa polvessa. Yksinkertaisempaa työpuukkoa sen sijaan ovat tehneet varmasti monet sepät, mutta Konsta Kruut lienee niistä kuuluisin.

Kun tänään puhutaan Vöyrin puukosta, niin sillä tarkoitetaan yksi- tai kaksineuvoista korumallia. Puukko on hiukan pienempikokoinen, eli tuppineen noin 19 cm pitkä. Pelkkä puukko yksineuvoisessa ja iso puukko kaksineuvoisessa tuppiroskassa mahtailee 16 cm pituudellaan.

Puukkojen rakenteissa on eroja. Terät ovat kaikissa lähes samanlaisia, mutta pään rakenne vaihtelee melkoisesti ja tämän seikan vuoksi voisi olettaa tekijöitäkin olevan enemmän kuin vain Lundbergit. Eräässä mallissa puinen pää on päällystetty kokonaan ohuella messinkilevyllä, kun taas toisessa mallissa puu on näkyvissä pitkien helojen välissä. Myös näiden mallien koristekaiverrukset poikkeavat toisistaan. Olen tavannut myös kyseisiä puukkoja, joissa on valamalla tehty umpinainen messinkipää. Kaiverrusten osalta yhteistä näille kaikille on vinoristiviilaukset ja messinkipellillä kokonaan päällystetyissä malleissa ja muutamissa pitkähelaisissa yläosan voimakas aaltokuvio.

Puukon näyttävyyttä korostaa sen upea tuppi. Puukko on ollut entisinä aikoina varmasti valettuine helavöineen vaurauden ja hyvinvoinnin tunnus. Symmetrisen tupen ylä- ja välihela kiertävät tupen taakse, yhtyen pystysuunnassa kulkevaan sideliuskaan, jonka yläpäässä on kannikkeen lenkki. Lienevätkö sivuvasket tupen alaosan reunoilla tulleet vöyriläisen myötä myös härmäläiseen puukkomalliin? Ainakin vaikutteet ovat muidenkin heloitusten osalta erittäin selvät. Olisiko tuo suuri ihme, sillä pitäjät ovat naapuruksia ja vaikutteet, sekä tieto kulki helposti hevosella puolessa päivässä tarvittavan matkan.

Koristelun huippuna voidaan pitää tupen kaarevassa peilissä esiintyviä pässinsarvia ja muita messinkiliuskakoristeita, joita ei muissa maamme puukkomalleissa tavata. Lieneekö paikkakunnan peltiä muokkaavilla pläkkäreillä ollut oma vaikutuksensa näihin asioihin.

On melko selvää, että vöyriläinen puukko on antanut vaikutteita härmäläiseen puukkomallistoon, mutta muihin maakunta tai perinnemalleihin, kuten mm. Toijalan puukkoon en usko sen vaikuttaneen jo pelkästään maamme kielirajojen vuoksi.

Vöyrin puukko on nykyisin arvoesine. Keräilijät suorastaan hinkuvat saada sellaisen kokoelmiinsa. Kuitenkin niitä alkuperäisiä ja vanhoja nykyisellään arvioidaan olevan tiedossa vain noin muutama kymmenen kappaletta. Ajan syöminä ne ovat melkoisen kuluneita ja monista kaksineuvoisista on toinen puukko kadonnut. Uusia puukkojakin on valmistettu. Valmistajista voidaan mainita mm. Kaarinalainen Teuvo Sorvari, joka voitti tekemällään uudella vöyriläisellä Fiskarsin Puukko-2004 kilpailun kauneimman puukon arvon.

Teuvo Sorvarin valmistama vöyriläinen.

Vöyrillä puuhailee myös puukkoja tekevä ryhmä, jonka upeita tuotteita on ollut näytteillä puukkotapahtumissa. Heille pitää nostaa hattua kotiseutunsa perinteen ylläpitämisestä.

HÄRMÄN PUUKKO

Miltei kaikki suomalaiset tuntevat laulun Isontalon Antista Ja Rannanjärvestä. Tämä ”pohojalaanen” kansanlaulu lienee eräs parhaista mainoksista mitä koskaan on sepitetty suomalaisen puukkokulttuurin eteen. Laulu tuo esiin suomalaisen puukon ”pimeän puolen”, mutta se on kuitenkin osa suomalaisen puukonkulttuurin eksoottista imagoa. Härmäläinen helahoito onkin tunnetuimpia puukkoja, joita meillä on valmistettu jo reilusti yli sata vuotta. Tämä juttu pyrkii kertomaan sen värikkään tarinan lyhyesti, aina tähän päivään asti.

Härmän Puukko on luultavasti toiseksi vanhin tyyppipuukko maassamme. Sen on luonut aikoinaan kuuluisan ”häjy” Antti Rannanjärven serkku Erkki Rannanjärvi. Ei voi välttyä ajatukselta, että vaikutteita olisi saatu naapurikunnasta Vöyristä. Kun tarkastelee maamme ensimmäistä ns. tyyppipuukkoa, eli Vöyrissä valmistettua tyylikästä tuppiroskaa, niin yhteneväisyydet ovat ilmeiset. Vaikkakin tupen peiliä koristavat pässinsarvet puuttuvat ja tuppi on jo kaartuva, niin tupen sivuvasket ja heloitus antavat selviä viitteitä naapurikunnassa aikoinaan 1700- luvulla valmistetuista puukosta.

Jorma Rannanjärven tekemä kaksineuvoinen Härmän puukko.

Härmän puukko ei alussa ollut mahtava ja komea. Se on käynyt Rannanjärven suvun toimesta läpi monet kehitysvaiheet. Puukon valmistuksen taito on aina siirtynyt isältä pojalle, ja jokainen on antanut sille oman persoonallisen lisänsä.

Puukon valmistuksen aloitti Erkki Rannanjärvi, jonka arvelen saaneen vaikutteita timpermanneille valmistetusta kaksineuvoisesta vöyriläisestä. Puukkoja valmistettiin tietysti kaikille halukkaille, mutta laulussa mainittu Antti Rannanjärvi lienee kuitenkin kuuluisin puukon kantaja ja ilmeisesti myös käyttelijä.

Valmistusta jatkoi hänen poikansa Johannes Rannanjärvi, joka puolestaan siirsi oppinsa pojalleen Onnille. Onni Rannanjärvi puolestaan muotoili puukon nykyiseen suorastaan taiteelliseen asuunsa. Puukko sai upean punaisen värityksensä ja kaiverrustekniikka kehittyi nykyiselleen. Puukon valmistusta jatkoi Onnin poika Jorma Rannanjärvi vuosikymmenet, mutta hän menehtyi äkilliseen sairaskohtaukseen kevättalvella 2003. Hänen tekemänään onkin levinnyt maahamme mahtava määrä härmäläisiä, joita nykyisin keräilijät pitävät eräinä suurimpina aarteinaan.

Antti Rannanjärvi on Jorman nuorempi veli ja puukonrakennus oli aina vaivannut häntä. Kuitenkaan työhön ei tullut ryhdyttyä, vaikka veli niitä töikseen tekikin. Aika kului muissa tienesteissä, kunnes 1987 kytevä hiillos viimein leimahti liekkiin. Opettelussa meni oma aikansa, mutta pian esi-isiltä perityt taidot alkoivat kantaa kaunista hedelmää. Antti on nyt valmistanut härmäläisiä päätyönään jo vuosia ja mallisto on upea. Kaikkiaan mallisto sisältää 13 erilaista tuppiroskaa ja lisänä on vielä näyttävä helavyö, johon sopii ripustaa mikä malli tahansa.

Antti Rannanjärven valmistama kolmineuvoinen ”Anssin Jukka” malli.

Antti Rannanjärvi on tällä hetkellä ainut Härmän puukon taitaja ja valmistaja. Hänen oman arvelunsa mukaan tuskin Rannanjärven suvusta kukaan jatkaa tämän upean taidekäsityön valmistusta. Toivotamme Antille pitkää ikää ja vielä kymmeniä työtäyteisiä vuosia rakkaan työnsä parissa.

Härmäläistä helahoitoa valmistaa myös Iisakki Järvenpään puukkotehdas Kauhavalla, mutta erona Antti Rannanjärven tekemään on mustien nokiraitojen puuttuminen puukon päästä. Tästä asiasta pitääkin antaa tunnustus ja kiitos tehtaan johtaville tahoille, sillä tämä uniikkimerkki on saanut olla Rannanjärven omana tunnuksena puukoissaan jo lähes sata vuotta.

Härmän puukko edustaa maamme rikasta puukkokulttuuria upealla ja omaleimaisella tavallaan. Sen muotokieli on virheetön ja kauniin sulava, sekä rakennustapa monine erikoisuuksineen on vertaansa vailla. Puukon rakentaminen vaatii tekijältään huippuosaamista ja kärsivällisyyttä, joka korostuu monineuvoisten, eli kaksi- ja kolmeneuvoisten yhdistelmien valmistamisessa. Nykyisin puukkoja saa Antin valmistamina myös sini-musta värityksellä ja uushopeaheloitettuna. Väriyhdistelmä on erittäin näyttävä ja heijastelee vahvasti maamme historiaa.

KALAJOKILAAKSON PUUKKO

Pohjanmaan puukkoihin kuuluu merkittävänä osana Kalajokilaakson puukko, joka on ehtinyt painua jo lähes unholaan. Alkuperäinen puukko kuitenkin löytyi edesmenneen Tapani Sarjanojan toimesta ja perinteinen maakuntapuukko saatiin nostetuksi jälleen takaisin osaksi rikasta puukkokulttuuriamme.

Kalajokilaakson puukko.

Suomen Teollisuuslehti kirjoitti toukokuun 1. päivänä 1901 laajan artikkelin Pohjanmaan puukkoteollisuudesta, jossa se keskittyi lähinnä juuri Kalajokilaakson puukonrakennukseen. Lehden artikkelin mukaan muutamilla paikoin maakuntaa alettiin valmistaa puukkoja suuremmassa mittakaavassa ja ala kehittyikin todelliseksi kotiteollisuudeksi. Lehden mukaan paikkakunnat olivat

Kalajoki, Kauhava ja Pyhäjärvi. Johonkin on unohtuneet mm. Härmä ja Lapua. Sen sijaan artikkeli kertoo rakennustaidon levinneen Kalajokilaaksosta Haapavedelle, Alavieskaan ja Nivalaan. Artikkelin tekemisen aikoihin 1901 tiedettiin, että Kalajoella jo 40 vuotta sitten oli valmistettu puukko suurella taitavuudella silloiselle keisari Aleksanteri II:lle Jaakko Merenojan toimesta, joka oli takonut puukkoon terän. Tuppi oli kuitenkin teetetty jollakin Haapavetisellä. Puukon pään, heloitukset ja helavyön oli valmistanut Olof Helander, joka tuohon aikaan vaikutti laajalti alueen metalliteollisuuden kehitykseen. Puukkojen valmistus siirtyikin pian Helanderin suvun käsiin osaksi muuta pienimuotoista metallia hyväksi käyttävää kotiteollisuutta.

Helanderin verstaassa työskenteli tuolloin itsellinen Fredrik Haapasaari, joka oli oppinut hyvin puukkojen valmistamisen. Kun Helanderin teollisuuspuuhat paisuivat suurempiin mittoihin, ryhtyi Haapasaari valmistamaan puukkoja omintakeisesti ja sai niiden ansiosta laajalti tunnetun nimen puukkoseppänä. Tuohon aikaa heloitettu puukko ilman tuppea maksoi yhden markan ja tupen kanssa puolitoista.

Seudulle oli perustettu 1893 Veljekset Friisin metalliteollisuuskoulu, joka ryhtyi kouluttamaan myös puukkoseppiä. Tuotteet, joita sepät valmistivat, saivat hyvän vastaanoton ja tulivat tunnetuiksi myös Ruotsissa.

Kalajokilaakson puukko ”löytyy”

Pitäessäni puukonvalmistuksen kursseja useilla paikkakunnilla pitkin Pohjanmaata, olin törmännyt useasti keskusteluissa tähän ”legendaan”, mutta koskaan kukaan ei tuonut sellaista nähtäväksi. Nivalan kurssilla oli mukana muutama vuosi sitten nuorena edesmennyt kaupungin puuhamies ja Nivala lehden päätoimittaja Tapani Sarjanoja, joka ryhtyi etsimään alkuperäistä Kalajokilaakson perinnepuukkoa. Sain häneltä sähköpostin, jossa oli kuvia upeasta pitkähelaisesta puukosta ja maininta, että nyt se löytyi. Puukon omistajasta, tai edes paikkakunnasta ei ollut mainintaa. Odottelin lisää tietoa puukosta, mutta tietoa tulikin ikävänä viestinä erään kurssilaiseni toimesta. Hän kertoi Tapani Sarjanojan kuolleen sählypelissä sydänkohtaukseen. Oltiin jälleen alkuasetelmissa, kunnes otin yhteyttä Kalajokilaakso lehteen ja sain julkaistuksi etsintäkuulutuksen puukosta ja sen omistajasta.

Pian alkoi tapahtua, sillä saamani kuvan puukon omistaja ilmoittautui ja lisäksi pari muuta. Pari muuta puukkoa olivat kuitenkin huomattavasti yksinkertaisempia rakenteeltaan ja niissä oli selviä vivahteita muihin maakuntapuukkoihin.

Puukko kuvataan ja piirretään

Poikkesin pian eräällä kurssimatkallani Ylivieskassa ja kuvasin puukosta satakunta kuvaa. Lisäksi siitä tehtiin mittatarkka piirustus. Puukon helojen kaiverruksista laadittiin tarkka kuvitus ja lisäksi stikkelien leveydet mitattiin huolellisesti. Puukko on näyttävän näköinen pitkine heloituksineen ja kaiverruksineen. Puukon pää on kasattu tuohesta ja itse puukko eroaa kauhavalaisesta vain vähän pulleamman muotonsa ja ylähelan osalta. Puukkoa katsellessa väkisinkin tulee mieleen sorkoupotusten puuttuminen, mutta ne eivät ole koskaan ainakaan laajemmin kuuluneet somistamaan Kalajokilaakson perinnepuukkoa, vaikka upeata tuohipintaa olisi paljonkin työn tekemiseen. Tupessa on heloitus molemmissa päissä. Ylähela on pituudeltaan 38 mm ja alahela peräti 77 mm, kun otetaan mukaan kookas ja näyttävä nuppi. Kannikkeena on metalliketju ja ns. hakaneula, jolla komeus ripustetaan vyölle.

Uusia puukkoja syntyi kurssityönä Nivalassa

Nivalan Kansalaisopisto on ollut eräs edelläkävijöistä puukonrakennuksen alalla ja kun vuorossa oli pitkähelaisen perinnepuukon kurssi, niin kohteena oli luonnollisesti Kalajokilaakson perinnepuukko. Työ aloitettiin terien takomisella, hionnalla ja lämpökäsittelyllä. Seuraavana vuorossa olikin sitten helojen valmistus uushopealevystä muotoilemalla ja hopeajuotoksin kasaamalla. Työvaiheen kestäessä herkimmät korvat olivat kovilla, sillä ns.” pystymetsästä” nämä hopeasepän hommat eivät ole kaikkein helpoimpia. Puukot kasattiin perinteisin menetelmin ja päälle istutettiin uushopeasta itse valettu harjanuppi. Kahden viikonlopun uurastuksen tuloksena oli reilu tusina uusia Kalajokisia tuppineen päivineen valmiina. Osa kurssilla olleista jatkaa edelleenkin tämän upean puukon valmistusta pienessä mittakaavassa, sillä pää on saatu avatuksi perinteen säilymiselle.

TUORLAINEN PERINNEPUUKKO PYHÄJÄRVELTÄ

Preerioita samoillessa törmää aina uusiin asioihin, vaikka kyseessä olisikin vain maakunnassa jo sata vuotta vaikuttanut puukkomalli. Sellainen ilmaantui esille Pyhäjärveltä ja tämäkin työkalu on saavuttanut mainetta ympäri maailman.

Tuorlainen on Pyhäjärven perinnepuukko.

Kertomus tästä puukosta liittyy saumatta pohjalaisten puukkojen joukkoon, sillä Pyhäjärvi on alkuna Pyhäjoelle, joka laskee vetensä Pohjanlahteen ja naapurina virtaileva Kalajoki oli saanut myös oman kuraksensa. Puukon tarina alkaa seppä Samuli Tuoriniemestä, joka syntyi 14.12.1823 ja kuoli 24.3.1915 Pyhäjärvellä. Tuoriniemi oli varsin kuuluisa tekemisistään ja hänen taidokkaita töitään on edelleenkin käytössä vanhojen aittojen ovien sulkijoina. Lukot olivat kuulemma tiirikoimattomia ja varmoja varkaan pidättimiä.

Suurimman maineensa seppä kuitenkin hankki valmistamillaan puukoilla ja suustaladattavilla aseilla. Puukot olivat hyvin kysyttyjä. Terä taottiin kankiraudasta ja myyntiin menevien puukkojen visapäät olivat maalattu keltaiseksi ja lakattu. Visapäässä oli valmistajasta kertovat nimikirjaimet S.T ja puukot markkinoitiin ilman tuppea, mutta terän suojana oli päreestä tehty myyntituppi.

Aikanaan puukot maksoivat markan, pienemmät mallit vain 60 penniä. Puukkoja tilattiin tusinoittain ympäri maata ja vielä sepän kuoleman jälkeen tuli Amerikasta suuri tilaus Tuoriniemen Puukkotehtaalle, jota ei tietenkään voitu toimittaa.

Puukot tulivat kuuluisiksi

Samuli Tuoriniemen puukot tunnettiin hyvin myös Helsingissä, koska ne edustivat pohjalaisen, monessakin pitäjässä harjoitetun puukkoteollisuuden korkeinta laatutasoa. Tuorilaispuukkoja Suomen Teollisuuslehti sanoi vuonna 1901 kuuluisiksi ja arvioi niiden terät aivan erinomaisiksi ja jopa paremmiksi kuin Kalajoen ja Kauhavan puukkojen terät. Hyvän terän ansiosta ne olivat mainioita vuolupuukkoja, joita myös Amerikkaan menneet siirtolaiset tilasivat paljon entisestä kotipitäjästään. Taitavana puuseppänä tunnettu Suomussalmen kirkkoherra August Benjam Calamnius omisti myös Tuorlaisen ja asiasta on kertoillut hänen poikansa Ilmari Kianto. Martta Särkiniemi os. Tuoriniemi muistelee sepän tehneen loppuaikoinaan vain sepäntöitä kotonaan. Pajassa oli asiaan kuuluvat vehkeet, mutta puukkoja varten oli kolme eri tahkoa , joissa kaikissa oli eri karkeus. Viimeistelytahkoja oli kaksi rinnakkain. Viimeinen viimeistelykivi oli kuulemma kuin ”kuun puolikas”, jolla puukko sai mahtavan ja purevan terän käsin teroittamalla.

Puukko myös perintöruhtinaalle ja Lönnrotille

Tuohonkin aikaan mainetta pyrittiin hankkiman osoittamalla tehtyjä tuotteita silloisille hallitsijoille. Perimätieto kertoo, että Samuli Tuoriniemi valmisti kauniisti koristellun puukon tuppineen silloiselle perintöruhtinaalle. Puukko lähetettiin hyvin pakattuna Pietariin lahjana kuuluisalta suomalaiselta puukkosepältä. Olisi mielenkiintoista käydä penkomassa Eremitaasin varastoja, josko kyseinen puukko ilmaantuisi esille, tai sitten se on kadonnut historian hämärään. Asiassa kiinnostaa puukon tuppi, sillä yhtään tupellista yksilöä ei ole tiettävästi tallella. Tupen puukkoihin tehtiin itse, tai sitten joku alan osaaja, eli paikallinen suutari. Myöhemmin Pyhäjärvellä kursseja pitäessäni minua pyydettiin suunnittelemaan puukolle yksinkertainen tuppi, joka näkyy myös oheisessa kuvassa.

Perimätiedot ovat hataria ja usein mielikuvituksen hämärän verhoamia. Kuitenkin Pyhäjärven museossa on puukko, joka on kotoisin Elias Lönnrotin veljenpojan pojan pojalta, eli Lehtori Lauri Lounelalta. Puukko oli tehty joko hänen isoisälleen Frans Lönnrotille tai isälleen Elias Lönnrotille, jotka olivat molemmat pappeina Ristijärvellä.

Uusia Tuorlaisia on syntynyt kosolti

Pyhäjärven Kansalaisopiston puukkokurssi Kalervo Siljanderin johdolla on ottanut omakseen kotiseututyön vaalimisen ja kursseilla on valmistettu toisintoja maineikkaasta perinnepuukosta. Puukot on tehty tarkalleen historiallisen mallin mukaisiksi ja varustettu myöhemmin suunnitellulla tupella.

Näin parisen metriä pitkän, laihan ja ristivärisen maanviljelijä sepän, joka myös muistetaan pitkällisenä kirkkoväärttinä, elämäntyö jatkaa historiallista perintöään vielä lähes sata vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Sivu 1 2 3 4 5 6

Takaisin alkuun
Takaisin etusivulle