Suomalainen ja puukko

Taiston artikkeleita ja kuvia puukoista:

Suomalainen ja puukko
Puukkokulttuuri Suomessa, puukon nimi ja muoto
Kuvia
Taiston ja Mirja-Liisan valmistamia puukkoja
Suomen Puukkoseura ry
Puukkosepän Kirja

Puukkokulttuuri Suomessa    Puukon nimi ja muoto

Puhuessamme suomalaisesta puukosta voimme todeta, että puukko ei ole pelkkää materiaa. Vaikka sen muotoon on vaikuttanut tärkeimmin reaalinen tarvetarkoitus, siis käytännöllisyys ajankohtaiseen tehtävään, sisältyy siihen niin vahva tunnelataus, että meidän on perustellusti aiheellista puhua suomalaisesta puukkokulttuurista.

Puukkokulttuuri pitää sisällään esihistorian ja historian havinaa. Se sisältää suomalais-ugrilaisten kansojen selviytymisen pohjoisella havumetsävyöhykkeellä arktisen talven oloissa. Siinä näkyy rautakautisen heimoajan vaurauden kasvu vallan ja varallisuuden vertauskuvana niin heimopäällikön ja isännän loisteliaana väkipuukkona kuin heidän vaimojensa upeasti valmistettuina taidokkaina koruina. Samaa henkeä tapaa 1800-luvulla etelä-pohjalaisten puukkojunkkarien ja häjyjen "sankarimyyteissä", joiden ansiosta härmäläinen ja kauhavalainen puukko sai kunniapaikan vapaan talonpojan vyöllä korupuukkona. Se jatkui eri järjestöille suunniteltuina ja kuvioituina järjestö- ja palkintopuukkoina itsenäisyytemme ensi vuosikymmenillä.

Edelleen, Suomen jouduttua mukaan suurvaltojen väliseen sotaan 1940-luvulla, antoi rintamamiehille turvallisuuden tunnetta vartiovuorojen välillä oman puhdetyöpuukon teko naapurin lentokoneista saadusta materiaalista.

Työkalun osuus puukkokulttuurissa jää helposti taustaan. Sen vaikutus on kuitenkin väkevä tiedostamattakin. Onhan jokainen suomalainen saanut jossain koulunkäyntinsä vaiheessa käsityönopetusta.

Puukkoon tutustuessa on silloin tullut luettua terässä oleva teksti moneen kertaan - mahtoikohan siinä lukea "Fiskars, Marttiini, Luomanen&Kni, Lammi vai Iisakki Järvenpää" - "Kauhava" siinä kumminkin melko varmasti oli. Jokainen suomalainen tietää millainen on "paras" puukko, sen terän muoto ja pituus ja oikea kovuus juuri siihen askareeseen, mikä on lähinnä omaa sydäntä. Se askare voi olla sytykkeiden vuolu nuotioon tai nykyisin takkaan, saunavihdan teko, kalojen perkaus jne. Joka tapauksessa, vaikkapa vapaahetkinä luonnossa liikuskellessa, antaa hyvä puukko vyöltä löytyessä oikean mielihyvän tunteen. Kannatta kuitenkin muistaa, että nykyisin puukon kanto yleisellä paikalla on kielletty 1973 säädetyllä teräaselailla.

Puukon nimi ja muoto

Suomalaisen puukon nimelle ja muodolle on haettu selityksiä. Kansatieteilijät ovat löytäneet kolme nimeä: Kuras, veitsi ja puukko. Kuras ja veitsi ovat kumpikin suomalais-ugrilaisen nimistön vanhoja "kantasanoja". Kansanrunous tuntee kuraksen seuraavasti: Väinämöinen otti "tupestansa tuiman veitsen, kupeelta kirkkahan kuraksen". Kuras on jäänyt kokonaan pois käytöstä. Veitsi lienee tarkoittanut yksinomaan puukkoa silloin, kun nykyisin erikoistuneita leipäveitsiä ei vielä tunnettu.

Nimitys puukko saattaa olla alkuperältään friisiläis-saksilainen, jopa Etelä-pohjanmaan asutus- tai kaupankäyntihistoriaan liittyen, vaikka nimitys nykyisin kuuluukin vain suomalaisille. Kustaa Vilkunan lukuisista nimistöselityksistä tämä tuntuukin uskottavalta, siksi lähellä alakaislainen nimi pook on. Herää lisäkysymykseksi miten vironkielinen "puss" puukkoa tarkoittavana selitetään. Kannattaa myös miettiä, mitä puu ja puukko tuo mieleen. Olisiko nimi yhdistynyt jotenkin puukolla yleisimmin työstettyyn materiaaliin?

Puukon muodon suhteen tulee mieleen pohtia syitä, jotka johtivat puukon terän yksipuoliseen teroitukseen. Ilman tätä piirrettähän se ei olisi puukko. Terän yksipuolinen leikkaava teroitus tekee siitä muiden kansojen pääasiallisiin teräaseisiin verrattuna käyttökelpoisimman yleistyökalun. Paitsi hamaralla varsinaisesti tehtäviä työsuorituksia, kuten esim. kalan suomustus tai tainnutus yms. tilapäinen vasarointi, ja nykyisin jopa olutpullon avaaminen, tulee hamaran ominaisuus esiin.

Kun siirrytään työskentelemään terän kärjellä, silloin käsiote siirtyy hamaraan niin, että pari sormea tukeutuu edelleen kahvaan ja työskentely saa tarkkuutta parin sormen tukeutuessa terän hamaraan.

Puukon tupet olivat Suomessa niin tyyppinsä kuin tekotapansakin puolesta jo entisinä aikoina koko lailla vaihtelevia. Aluksi tehtiin kaikki tuohiesineet levytuohesta, kunnes kokemus johti nauhatuohen ja nitomatekniikan käyttöön. Näin kehittyi myös tuohituppien valmistaminen. Tuohituppia käytettiin vielä tuolloin miltei kautta kokon maan. Tupen muodosta voidaan todeta, että käyriä tuppia varhemmin valmistettiin vain karjalassa ja hämeessä. Tasasuhtainen suora tuppi oli levinnyt kautta maan silloin kun tuppi tehtiin niin vahvasta nahasta, ettei puurunkoa, eli lestaa ei tarvittu.

Kun sitten alettiin tuppia valmistaa ohuemmasta nahasta, pantiin puukappale sisään. Kyseessä on selvä turvallisuusvaatimus, joka samalla antoi tupelle ryhdikkään muodon. Sellaisena se jäi käyttöön lopulta Etelä-pohjalaisissa yksi-ja kaksineuvoisissakin puukoissa ja vielä korupuukoiksi kehittyneinä. Nykyisin se on miltei jokaisen suomalaisen puukon varustuksena.

Teksti ja kuvat Taisto Kuortti

Takaisin alkuun
Takaisin etusivulle