Suomalainen ja puukko

Taiston artikkeleita ja kuvia puukoista:

Suomalainen ja puukko
Puukkokulttuuri Suomessa, puukon nimi ja muoto
Kuvia
Taiston ja Mirja-Liisan valmistamia puukkoja
Suomen Puukkoseura ry
Puukkosepän Kirja

Sivu 1 2 3 4 5 6

LINKKUVEITSET JA TAITTOPUUKOT

Linkkuveitsi on esine, joka löytyy lähes joka pojan ja joskus tytönkin taskusta ja se kuuluu yhtenä osana suomalaiseen puukkokulttuuriin, vaikka ei läheskään aina täytä varsinaisen puukon kriteerejä. Lähes kaikenlaiseen työskentelyyn tarkoitettu linkkari on edelleenkin hyvä väline, kun pitää saada auki muoviteipillä kääritty paketti, veistellä lapselle pajupilli, tai teroittaa lyijykynä.

Linkkareita on satoja malleja.

Linkkuveitsen historia juontaa todella kauas, sillä se on keksitty jo tuhansia vuosia sitten. Varhaisimmat löydöt ajoittuvat pronssikaudelle, eli noin 500 eKr ja löytöjä on tehty mm.muinaisen Rooman alueelta. Taittuvan terän idea on syntynyt varmasti turvallisuutta silmälläpitäen ja toisaalta asiaan on vaikuttanut työkalun pieni koko kuljetuksen aikana. Terän lukitus vanhemmissa malleissa on tavallisesti jousen kitkaan perustuva. Nykyisin valmistetut linkkarit on varustettu yleensä jollakin lukitusmekanismilla, jolloin terä pysyy hyvin käyttöasennossa. Nykyisin näitä taittoveitsiä koskeva erikoisuus on sahanterälle teroitettu terän juuri. Tiedustelin kerran eräältä näitä asioita harrastavalta ystävältäni sahanterän tarkoitusta ja hän sanoi, että sillä saa narut poikki nopeasti, jos vaikkapa sattuu putoamaan laskuvarjolla puuhun ja jää sinne killumaan. Näillä taittoveitsillä on vankka harrastajakuntansa maassamme ja niitä esitellään laajalti alan lehdissä, sekä myydään melkoisia määriä. Oma alueensa ovat myös suosituksi tulleet monitoimityökalut, joissa on jos jonkin sorttista meisseliä ja lisänä myös melko tukeva terä, jolla voi harrastaa jo vähän vuolemista. Joihinkin malleihin on ideoitu myös pieni ledivalo, jolla hädän tullen pärjää auttavasti pimeässä vaikkapa auton konepellin alla. Laatulinkkarit maksavat nykyisin saman verran, kuin hyvä käsin valmistettu puukko, mutta itämailla valmistetun vastaavanlaisen saa parilla kympillä koteloineen.

Satoja eri malleja

Linkkuveitsen kultaiseksi kaudeksi on määritelty ajanjakso 1880-1950, jolloin kehiteltiin pääosa nykyisistä linkkuveitsimalleista ja niitä myös valmistettiin suuria määriä. Nykyisin nämä taittoveitset ovat jälleen nousseet esille voimakkaasti ja valmistajia on ilmaantunut kosolti. Monille ammatin harjoittajille syntyi omat erikoislinkkarinsa, kuten puutarhurin, purjeenompelijan, köydenpunojan, baarimikon ja vaikkapa lihatuotteiden tarkastajan pitkäteräinen työkalu. Nykyisin markkinoille on tullut useilta valmistajilta em. työkalupaketteja, joissa on linkkariterän lisäksi suuri määrä erilaisia työkaluja aina pihtejä myöten. Samaa asiaa on ajanut myös kuuluisa Sveitsin armeijan linkkari, joka takavuosina oli jokaisen pojan toivelistalla. Linkkareita on valmistettu joka puolella maailmaa, mutta kuitenkin suurimmat valmistusmäärät ovat aikoinaan sijoittuneet Sheffieldiin Englantiin ja Solingeniin Saksaan. Molemmissa paikoissa on vaikuttanut satoja yrityksiä jo 1600-luvulta lähtien. Monet asetehtaat ovat täydentäneet metsästysvälineiden valikoimaansa myös omalla taittoveitsellä.

Suomalaiset valmistajat

Linkkuveitsien valmistus suomessa alkoi 1800-luvun loppupuolella Fiskarsin ruukintehtaan ja Hackmanin Sorsakosken tehtaan toimesta. Fiskars on ollut aikoinaan erittäin suuri valmistaja ja tehtaan linkkuveitsimallistossa on vuonna 1924 noin 150 erilaista mallia, jotka ovat nykyisin keräilijöiden haluttuja helmiä. Hackmanin linkkari valikoima oli selvästi pienempi, mutta vuonna 1942 tehdas suunnitteli linkkupuukon nimellä tunnetun taskuun mahtuvan puukon, josta tulikin sitten menestys.

Hagmanin menestysteos on ollut nykyistä ”perhosveistä” muistuttava taskupuukko, mutta sitä on valmistanut myöhemmin myös Fiskars ja Sorsakoskelainen Pertemet Oy. Vasemmalla vanha alkuperäinen malli ja oikealla Fiskarsin leimolla varustettu taskupuukko.

Rakenteesta tehtiin tukeva ja puukko on reilun kokoinen. Taitettuna kahvalevyt kääntyvät terän molemmille puolille, jolloin terä jää kokonaan niiden suojaan. Avattuna levyt lukitaan lenkkisalvalla yhteen, jolloin puukko on tukeva ja vastaa miltei hyvää vuolupuukkoa. Malli otettiin tuotantoon sotien jälkeen ja sitä tehtiin pienin muutoksin Hackmanin nimellä 1970-luvulle saakka. Sen jälkeen sitä alettiin valmistaa myös Fiskarsin leimoilla ja tuotanto jatkuin aina 1980-luvun puoliväliin asti, jolloin Hackman lopetti puukkojen tuotannon. Linkkupuukon valmistusta jatkoi Sorsakoskelainen Pertemet Oy ja kahvalevyjen leimaksi muutettiin Sorsakoski Finland.

Heimo Roselli ideoi parikymmentä vuotta sitten myös eräänlaisen taittopuukon. Puukon terä kääntyy sivuttain avautuvan kahvan suojaan ja lukittuu paikalleen työasentoon kannen avulla. Puukossa on kunnollinen normaalikokoinen terä, jolla työskentely onnistuu hyvin. Puukkoa tai linkkaria valmistettiin numeroituna ja kullanväriseksi eloksoituna jonkin verran.

Heimo Rosellin ideoima taskupuukko, jossa on sivuttain kääntyvä terä ja kahvapelti lukitsee sen paikalleen. Kuvassa prototyyppi ja numeroitu kappale.

Helsinkiläinen puukkoseppämestari JT Pälikkö kehitti ja patentoi kitkalinkkuveitsen rakenteen 1991 on siitä lähtien tehnyt niitä käyttäjien iloksi. Nykyisin tekijät ovat lisääntyneet puukko ja linkkari harrastuksen elvyttyä. Uusia valmistajia ovat mm. Jukka Hankala, Teuvo Sorvari ja Christer Jansson, joiden töitä pääsee ihailemaan maamme puukkotapahtumissa.

Linkkuveitsistä on kirjoitettu useita kirjoja ja yksi myös suomenkielellä. Mainio teos on Timo Hyytisen kirjoittama Linkkuveitset niminen kirja, joka on jokaisen alan harrastajan perusteos.

TUOHITUPPISET PUUKOT

Suomalainen on aina uskonut saunaan, viinaan ja tervaan, mutta näiden lisäksi on jo tuhansia vuosia ollut tärkeänä aineena koivun tuohi. Puukko on kulkenut suomalaisen mukana samat ajat ja se tarvitsi suojan kallisarvoiselle terälleen, sekä sopivan kantolaitteen. Jos nahkaa ei ollut saatavilla, tai haluttiin näyttää omaa osaamista, niin tuppi tehtiin tuohesta.

Tuohituppi on kaunis katsella, mutta lienee pitkässä käytössä vähän kuluva.

Tuohi on ollut muinaisen suomalaisen ensimmäinen apu monessa asiassa. Siitä tehtiin jalkoihin virsut, päähineet, vettä pitävät lipot, kontit ja sitä käytettiin myös rakennusten kateaineena, sekä kosteuseristeenä rakennusten maapohjissa. Erinomainen aine, jota tuskin nykyajan keinoaineet pystyvät päihittämään, sillä olen itse purkanut rakennuksen, jonka kosteuseristeeksi oli laitettu maata vasten tuohilevyjä 1700- luvun puolivälissä. Tuohilevyt ovat vieläkin kuin uusia ja odottavat pääsyä puukkojen päähän. Tuohitupen käytön alkamista on tietysti vaikea arvella, mutta satoja vuosia vanhoja tuppia on vieläkin nähtävillä. Kun seppä teki aikoinaan puukon jäi tupen teko tavallisesti ostajan huoleksi. Apu löytyi läheltä, sillä metsää oli joka puolella ja valkeakylkinen koivu odotti tuohen kiskojaa.

Taskupuukkoon puolituppi

Tuohi kiskottiin kahta puolen juhannusta. Puuta ei tarvinnut välttämättä kaataa, vaan tuohi otettiin puusta taitavasti siten, että parkkikerros jäi ehjäksi ja puu jatkoi elämäänsä. Tuohi viillettiin puusta jatkuvana nauhana ja rullattiin kerälle, jolloin se ei päässyt käpristymään. Yksinkertaisin suoja puukolle oli puolituppi, joka peitti vain terän. Tuppi punottiin noin 10mm leveistä tuohisoiroista pärekopan tapaan. Tupesta tehtiin tiukka, jolloin se pysyi terän päällä hyvin, vaikka puukkoa olisi kannettu taskussakin. Usein tupen yläosa tehtiin kaksinkertaiseksi ja tupen soirot lukittiin punomalla ne toisten viilekkeiden alle.

Tasalevyiset pitkät tupet

Tavallisin malli puukon kokonaan peittävässä tupessa on symmetrinen punonta, jolloin tuohiviilekkeet ovat tasalevyisiä ja työ on helpompi tehdä.

Tasalevyinen tuohituppi. Valmistaja Antero Lintunen Jämsänkoskelta.

Usein tuppi punotaan jonkinlaisen lestan päälle, joka helpottaa tekemistä ja antaa terälle suojan. Alaosa on näissä tavallisesti tasalevyinen terän osalla ja kavennus tehdään vasta puukon pään kohdalla. Monissa tupissa tekijä on koristellut tupen peiliä, eli terän kohtaa nelikulmaisella ruusukkeella, joita voi olla myös useampia.

Kapenevat tupet

Tavallista nahkaista tuppea mukailevat tupet ovat syntyneet alansa mestarin kädestä. Tuohiliuskat kapenevat kokoajan alaspäin mentäessä, jolloin tuppi myös kapenee. Usein tuppi myös kaartuu terän mukaisesti, jolloin kokonaisuus on kaunis ja sopusuhtainen.

Nahkaisen puukon tuppea mukailevat tuohityöt vaativat osaamista ja kärsivällisyyttä.

Tupen värityksen vaihtelua on saatu aikaan kääntämällä joka toinen liuska nurinpäin, eli tuohen sisäpinta ulospäin. Tämä tapa antaa tupelle eloisan ulkonäön. Joissakin malleissa tuppi on valmistettu kahdesta osasta. Alaosa voi olla punottu kapealla ja myös kapenevalla nauhalla. Yläosa puolestaan on punottu leveämmästä nauhasta, jolloin ulkonäkö saa vaihtelua. Osat on liitetty yhteen liimaamalla ja päälle on liimattu vahvikkeet tuohinauhasta. Rakenne on kaunis, mutta lieneekö kovin kestävä vuosien saatossa, jos puukkoa tuppineen kuljetellaan vyöllä. Usein nämä ovatkin tarkoitettu lahjaesineiksi, tai kokoelman helmiksi, jolloin niiden paikka on vitriinissä. Tuohisia tuppia on tehty myös tuohilevystä asettamalla levy pituussuuntaan. Silloin työ on tavallisesti sommiteltu valmiin nahkaisen tupen päälle. Ohuella puulestalla varustettu alustuppi on tehty ohuesta nahasta ja ommeltu ns. puskusaumalla, jolloin ompele ei häiritse tuohien asettamista.

Tekemisen vaikeus

Valitettavasti hyvien tuohitöiden osaajia on erittäin vähän. Vanhat osaajat ovat menneet ”manan majoille”, mutta vielä muutamia kuitenkin löytyy. Tuohisen tupen tekokursseja on aina silloin tällöin ja tieto kannattaa ottaa talteen, jos sellainen tilaisuus kohdalle sattuu. Hyvin punottu tuohituppi on miltei nahkaisen veroinen, sillä koivun tuohi on melko kestävä ja sitkeä materiaali. Tupen kannike tuohiseen tuppeen on tehty tavallisesti nahkaviilekkeestä. Joskus se on punottu tuohiliuskojen väliin, jossa se pysyy hyvin paikallaan. Toisinaan taas kannike on niitattu paikalleen metalliniitillä tai nahkaremmi on kierretty tupen yläosan päälle ja solmittu tiukasti. Usein tuohituppi on tehty vanhan puukon kaveriksi, mutta lahjaesineiksi niitä valmistavat vielä muutamat osaajat puukkoineen päivineen. Nykyisin puukkojen keräilyn yleistyessä tuohituppiset puukot näyttävät olevan varsin suosittuja ja niiden hinnat ovat nousseet harvinaisuutensa ansiosta.

ERIKOISPUUKOT

Puukko on ollut jokapäiväinen työkalu suomessa jo miltei tuhansia vuosia ja sillä on tehty myös vaativat työsuoritukset. Se on myös muuttanut muotoaan tarpeen mukaan ja puukkoja on syntynyt moniin erikoistehtäviin.

Aikoinaan puukolla hankittiin mielitietyn huomiota veistämällä hänelle rukinlapa, joka koristeltiin upeilla kuvioilla. Toinen esine oli juuston valmistuksessa käytetty muotti, jonka pohjaan oli jälleen koverrettu taidokkaita kuvioita. Nämä ja monet muut jokapäiväisessä taloudessa tarvittavat esineet syntyivät tavallisella puukolla, mutta jos piti veistää mielitietylle kuksa tai lusikka, niin puukko ei enää riittänyt. Pelimannit tarvitsivat viuluja ja muita soittimia. Näiden tekemiseen kehittyivät omat puukkonsa jo varhain. Hevoset piti kengittää aika ajoin, mutta kavion vuoleminen ei onnistunut tavallisella puukolla. Suomen Armeija kehitti omiin erikoishommiinsa useita puukkoja, jotka nykyisin lepäävät keräilijöiden kokoelmissa. Suutarit, satulasepät ja nahkaa muokkaavat ammattilaiset kehittivät töihinsä mitä erikoisimpia puukkoja. Puutarhurin puukon on nähneet monet. Sen teroituksen puolelta kaareva terä soveltuu erinomaisesti juuri oksastukseen, eli toisesta puusta otetun jalon oksan liittämiseen uuteen puuhun. Nämä puukot ovat usein myös ns. taittoveitsiä, joka mahdollistaa työkalun kantamisen taskussa. Linkkareita onkin kehitelty lähes kaikille työaloille aina makkarantarkastajista sähkömiesten erikoishommiin. Tarkastelen tässä jutussa muutamia yleisempiä erikoispuukkoja, mutta niitä todellakin löytyy myös muita pilvin pimein.

Hevoselle kengät

Hevosen kengittäminen on toimenpide, joka on tehtävä 4-6 viikon välein. Muiden erikoistyökalujen ohella eräs tärkeimmistä on kaviopuukko. Vanhat maalaissepät valmistivat ne itse ja tiesivät tarkalleen millaisen tuon puukon piti olla. Puukolla pitää pystyä vuolemaan molempiin suuntiin, eli teroitus on oltava kaksipuoleinen. Puukon terä on kaareva ja kärjestään voimakkaasti kaartuva, jolloin sillä saadaan kavion kulmat ja kulumat oikaistua. Kuvassa oleva kaviopuukko on tehdasvalmisteinen, mutta valitettavasti valmistajan leimaa ei löydy. Puukon alaheloitus on tukeva ja ulottuu puoliväliin kahvaa.

Hevosen kengityssepän kaksi puoleisella teroituksella varustettu puukko.

Suomen armeijan puukot

Kun Suomen Armeija oli perustettu heti itsenäistymisen ja kansalaissodan jälkeen, hankittiin sen tarpeita tyydyttämään myös puukkoja joka työhön. Suurimpana toimittajana oli luultavasti silloinen Fiskars. Tapaamani työpuukot ovatkin miltei kaikki Fiskarsin tekemiä ja laatu sen mukaisesti varsin hyvä. Tavallinen yleispuukko oli Orijärveläinen, tai sen muunnos, pahvin tapaisesta keinoaineesta tehdyllä tupella varustettuna.

Orijärveläisen mallin mukainen SA puukko oli käytössä lähes jokaisessa aselajissa.

Sitä jaettiin kaikkiin tavallisiin työtehtäviin, joita olikin paljon, sillä noina aikoina esim. kuljetuksen, eli nykyisin logistiikan rungon muodostivat hevoset ja niiden vetämät kärryt ja reet. Puukko oli yksinkertainen ja halpa valmistaa 30-luvun pula-aikoina, mutta sen erinomainen terä korvasi askeettisen ulkonäön ja muodon.

Viestimiesten töissä piti saada silloiset tervalankajohdot kuorittua nopeasti ja hyvin. Työhön oli kehitetty puukko, jonka terä oli suora ja erittäin terävä.

Viestimiehen SA puukko.

Muistan itse käsitelleeni juuri tuollaista puukkoa varusmiehenä Riihimäen Viestirykmentissä 60-luvun alussa, kun piti saada yhteydet nopeasti toimimaan Viestitarkastajan tarkan silmälläpidon alla. Puukko metalliosuus jatkuu puukon päähän asti ja kahva muodostuu niitatuista poskilevyistä. Tupessa lukee komeasti Suomen Armeija ja sama teksti toistuu terän oikealla puolella. Keräilijöiden keskuudessa kaikki SA leimalla varustetut puukot ovat suosittua tavaraa.

Satulasepän puukot

En ole koskaan päässyt edes näkemään satulan valmistusta, mutta asiantuntijat ovat kertoneet satulan tekemisen olevan erään hienoimmista työsuorituksesta. Siihen työhön tarvitaan myös erikoisia puukkoja, joilla pystytään nahkaa ohentamaan tarpeen mukaan. Kuvassa olevan suurimman puukon on valmistanut Fiskars ja leimalla Int. 39. Toisessa pienemmässä puukossa lukee J:A Henckels Zwillingswerk ja kolmas puukko on ilman leimoja. Lienee tuo satulasepän homma melkoista taiteilua, koska puukot on teroitettu molemmin puolin ja leveyttäkin on reilusti, varmaankin nahan ohentamisen vuoksi.

Satulasepän puukkoja.

Puutarhurin puukot

Puutarhuri oli alansa arvostettu ammattimies ja hänelle ei kelvanneet mitkä tahansa työkalut. Työhön hankittiin vain parasta ja sitä löytyi tietysti myös ulkomailta. Oksastaminen oli melkoista salatiedettä ja sen piti onnistua hyvin. Viillon puun oksaan piti olla suora ja sen piti kohdata liitettävä uusi oksa täydellisesti. Puukon osalta tämä sai aikaan sen, että terä piti olla teroitettu koko lappeeltaan aina alas asti. Teräkulman piti olla juuri sopiva, jolloin turhaa puun kaartumista ei tullut mukaan. Kuvassa olevat puukot ovat ns. taskupuukkoja taittuvalla terällä ja molemmat ovat ulkolaista laatua. Fiskarsin luettelon 1897 sivulla 22 esitellään heidän tekemiään vastaavia puukkoja, mutta sellaista ei ole osunut kohdalleni.

Puutarhurin oksastukseen valmistettuja puukkoja, tai veitsiä.

Soitinrakentajien puukot

Soittimien rakentaminen on ollut aina tietynlaista salatiedettä. Hyvän äänen saaminen puusta rakennettuun soittimeen vaatii myös kunnolliset työkalut. Viulun rakentajan tärkein työkalu on kunnollinen kaarevateräinen puukko, jolla kansi voidaan ohentaa juuri sopivaksi ennen höyläystä ja hiontaa. Puukko kehittyi jo monta sataa vuotta sitten, sillä miten Stradivarius ja Amati olisivat saaneet soittimensa soimaan vieläkin nykyisin huippusoittimina ilman kunnon puukkoa. Puukko on kaarevateräinen ja valmistettu joko oikea - tai vasenkätiseksi, jolloin kannen ja pohjan ohentaminen onnistuu vaivattomasti valmistajan kätisyydestä riippumatta. Muuhun soittimien työstöön soveltuu hyvin ohutteräinen puukko, jolla päästään muotoilemaan vaikkapa F-aukkoja viulun kanteen. Eräs tähän liittyvä erikoispuukko on oboen soittajien käyttämä ”rööripuukko”, jolla vuollaan soittimen kieli bambukepistä kunkin soittajan ansatsin mukaiseksi.

Rööriveitsi, kapeateräinen puukko ja viluntekijän puukko ovat soitinrakentajien työkaluja.

Saparopuukko

Puukkoa ei ole todellisuudessa edes olemassa, sillä se on pelkkää mielikuvitusta maamme puukkokulttuurissa. Tarina saa alkunsa maalaismiljööstä, jolloin väistämättä tuli eteen syksyiset teurastamiset kotieläinten osalta. Lapset olivat ruokkineet eläimiä koko kesän ja kun niiden aika oli kohdata elämänsä päätepiste, lähetettiin lapset hakemaan naapurista saparopuukkoa. Naapurissa sanottiin puukon olevan lainassa toisessa naapurissa ja samat sanat sanottiin seuraavassakin. Lapset juoksivat pitkin kyliä ja puukkoa ei vaan löytynyt. Viimein palattiin kotiin ja teuraseläimet roikkuivat orressa siistin lihaisina. Oli vältytty lasten järkytykseltä, kun kesäiset kaverit pantiin lihoiksi. Puukon on kuitenkin herättänyt henkiin Heimo Roselli, joka ideoi tarinan pohjalta puukon asiaan sopivaksi ja se on nykyisin eräänlainen harvinaisuus alallaan. Puukko on ideoitu tavallisen eräpuukon kahvaan, mutta terä on todella saparon leikkaamiseen soveltuvan näköinen. Tuppea puukkoon ei tietääkseni ole valmistettu.

Heimo Rosellin ideoima puukko, jota ei ole olemassa todellisuudessa.

Kovelin kuksan ja kuppien tekoon

Kovelin on vanha ja puukkokulttuurissamme hyvin tunnettu veistoväline. Sen terä on teroitettu molemmin puolin ja terä on taivutettu yli 180 asteen, jolloin se muistuttaa suuresti kysymysmerkkiä. Terä on teroitettu ulkopuoleltaan viisteille ja sisäpuoli on suora. Tämä teroitus mahdollistaa kuppien ja kauhojen kovertamisen hyvin, koska viistepuoli noudattelee koverrettavan esineen pintaa ja ohuet lastut saadaan lähtemään puusta vaivattomasti. Kovelimet ovat yleensä seppien valmistamia, mutta niitä ovat tiettävästi tehneet myös jotkut puukkotehtaat.

Kovelin on tarpeellinen kuksan ja kauhan tekijälle.

Parsaheinäveitsi

Eräs erikoisimmista tämän alueen puukoista on parsaheinäveitsi, joita lienee erittäin vähän näytteillä missään kokoelmissa. Puukko on noin 35 cm pitkä, mutta terää varren päässä vain 9 cm . Kahvan jatkeena on on 15 cm suoraa terästä, jolloin leikkaajan ei tarvitse kumartua syvään leikatessaan kasvia. Varren päässä oleva leikkaava osa on muotoiltu teroituksen osalta kaarevaksi, jolloin parsan katkaisu onnistuu hyvin. Puukkoja on valmistanut ainakin Fiskars ja 1897 luettelon sivulla 23 esiintyy samanlainen puukko.

Parsan keräämiseen tarkoitettu puukko.

Partaveitset

Ei parta pahoille kasva, sanoo suomalainen sananlasku. Kuitenkin se tuppaa tulemaan kaikille miespuolisille eläjille. Partaveitsi on kaikille tuttu kapine ja niitä onkin kertynyt nurkkiin melkoisia määriä joka puolelle maatamme.

Partaveitsi on ollut aikoinaan joka miehen väline.

Nykyiset sähkökapineet ovat sivuuttaneet tämän puukon käytön miltei kokonaan, vain asiaan vihkiytyneet alan ammattiparturit vieläkin käyttävät tätä huipputerävää veistä. Jos puukko ei ole terävä niin, tarvittava vesi tulee asiakkaan silmistä ja vaahto suusta, väittää jälleen vanha sananlasku. Nämä välineet on valmistettu parhaasta teräksestä ja teroitus on huippuluokkaa. Valmistajia on kymmenittäin ja nykyisin keräilijöiden kokoelmissa niitä saattaa olla myös kymmeniä. Yleensä ne ovat kaikki taittuvalla terällä varustettuja, jolloin niiden kuljettaminen mukana oli vaivatonta.

Kaiverruspuukot

Puun kaivertaminen ja sen pinnan koristelu on ollut aina eräs taidon osoitus. Työhön on tarvittu tavallisen puukon lisäksi myös tarkoitukseen hyvin soveltuvia ja erikoisesti teroitettuja puukkoja. Lovileikkaukseen soveltuva puukko onkin teroitettu teräosaltaan miltei suoraksi ja sen hamaran muotoilu mahdollistaa sormella painamisen.

Kaiverruspuukkoja on montaa mallia ja se on myös aina mieltymyksen mukaan käteen sopiva.

Puukon teroituskulma on varsin loiva, jolloin puukko uppoaa hyvin puuhun. Nykyisin puukon korvaavat tarkoitukseen valmistetut erikoistaltat, mutta vannoutuneita puukon käyttäjiäkin on vielä paljon.

Muita erikoisuuksia

Puukkoja harrastavat törmäävät usein moniin erikoisuuksiin. Sellaisia ovat mm. Moran kaksikahvainen ”vuolupuukko”, jossa on kaksi kahvaa suoran terän molemmissa päissä.

Moran kaupungista on lähtenyt maailmalle monenlaisia teräkaluja. Tässä vaikkapa ”propsin” kuorimiseen soveltuva puukko.

Tällä kapineella saa kuorituksi vaikkapa heinäseipään helposti. Samaan tarkoitukseen on jo aikoja sitten kehitetty maassamme vähän suurempi vastaava väline, jolla propsia kuorittiin jo ennen sotia tuhansia kuutioita. Samaan sarjaan lukeutuvat merimiesten aikoinaan käyttämät piikkipuukot, joilla köysien pleissaus tehtiin. Sähkömiehille on aikojen saatossa ideoitu moninaisia vempeleitä, joilla saatiin eristeet johdon päältä helposti pois ja myös vuoleminen onnistui tarpeen tullen. Erään erikoisuuden voisi vielä mainita. Baarimestareiden monikäyttövälineet, joilla saa auki minkä pullon tahansa ja lisäksi kapineissa on myös jonkinlainen puukon terä, jolla voi vuoleskella viinipullon korkin päälle kutistetun kapsyylin auki.

Nämä kaikki erikoispuukot ovat nykyisin haluttuja keräilyesineitä, sillä varsinkin vanhimmat versiot ovat harvinaista herkkua ja puukkokulttuurimme alkaa suuntautua pitkälti nykyisiin malleihin, jotka eivät aina ole kotoisin omasta maastamme.

Sivu 1 2 3 4 5 6

Takaisin alkuun
Takaisin etusivulle