|
|||||||
 |
|||||||
Suomalainen ja puukkoTaiston artikkeleita ja kuvia puukoista:
| |||||||
|
|||||||
|
TOIJALAN PUUKKO
Eräs maamme kuuluisimmista ja kauneimmista korupuukoista on Toijalan puukoksi nimetty helahoito. Oikeastaan tuon upean esineen kuuluisi olla Jämsän puukko, tai oikeastaan Jämsänkosken puukko, jos nimi olisi sille annettu alkuperäisen tekijän ja sen suunnittelijan asuinpaikan mukaan. Puukko on nimittäin syntynyt Jämsänkosken Patalan kosken sahalla joskus 1800-luvun alussa tai puolenvälin paikkeilla luultavasti sahaseppä Jan Flinkin toimesta.
Tarkkaa ja varmaa tietoa ei ole olemassa puukon suunnittelijasta, mutta jäljet johtavat joko Juho Flinkkiin, tai sitten hänen poikaansa Kalleen. Alkuperäisiä tuolloin valmistettuja yksilöitä on tietooni tullut kaksi kappaletta, ja niitä tutkiessa voi olla varma, että ne ovat saman tekijän töitä. Suur Jämsän Historia kertoo manttaaliluettelossaan vuodelta 1823, että Vierelän kylässä on tuolloin asustanut Jan Flink, ja puolestaan Jämsänkosken rippikirjat 1820- luvulta tietävät Jämsänkoskella eläneen sahaseppä Juho Flinkin, joka on syntynyt 1795. Puukkoa myöhemmin valmistanut Lauri Vahtera muistelee jossakin aikakauslehdessä 1970-luvulla, että isoisä oli Flink, ja etunimi taisi olla Kalle. Näistä seikoista voi päätellä, että 1795 syntyneen Juho Flinkin, jota on voitu kutsua myös nimellä Jan tai Johan, ja Lauri Vahteran välissä on oltava kolme sukupolvea, eli Juho, Kalle ja sitten Lauri. Lauri Vahtera kertoo myös tuon lehden jutussa, että puukkoa on valmistaneet hänen lisäkseen isä, isoisä, ja tämän isä, jolloin puukon synty ajoittunee 1800-luvun alkuun. Puukon nimen selittää se seikka, että suku muutti Toijalaan ja puukkoa alettiin muuton jälkeen valmistaa jatkuvasti, jolloin oli luonnollista sen nimeäminen asuinpaikkakunnan mukaan.
Puukon oivallukset ovat huippuluokkaa
Lieneekö puukon synty saanut vaikutteita jostakin muualta, sillä kokometallisella tupella olevia puukkoja on tehty ainakin jo aikoinaan Ruotsissa ja Norjassa. Voisi hyvin kuvitella, että ensimmäisen puukon tekijä on nähnyt mallin jonkun lännestä päin saapuneen herran vyöllä, joka on käynyt katsastamassa Jokvarren vesivoimalla pyöriviä laitoksia. Joka tapauksessa kyseisen puukkomallin valmistaminen oli tuolloin melkoinen haaste kenelle tahansa, sillä työvälineet ja materiaalit olivat varsin alkeellisia. Pienemmän puukon terä on taottu hyvästä hiiliteräksestä, jota oli varsinkin sahojen ympäristöissä helposti saatavilla. Tekijä on osannut karkaisun salat, sillä puukko on vieläkin melko mukavassa terässä. Puukon pää on valmistettu jostakin luusta, ja se on kauniisti rihlaviilattu koko näkyvältä osalta. Helat ovat pitkät, ja ne on pakotettu muotoonsa, jonka jälkeen ne on juotettu alapuolelta, eli terän teroituksen puolelta hopealla umpinaisiksi. Puukon pää on poikkileikkaukseltaan ovaali, jolloin se sopii käden anatomiaan parhaiten. Molempiin uushopeisiin heloihin on viilattu koristeraidat ja pitempi osa on molemmissa viilattu faseteille, joita on 16 kappaletta. Puukko on kasattu siten, että alahela on valettu terään kiinni lyijyllä, ja ylähelan päälle on sovitettu ovaalin muotoinen lappu, jonka päälle terän ruoto on niitattu.
Tuppi on mestarin työtä
Tuppi onkin sitten varsinainen sen aikaisen mestarin taidon näyte. Sen materiaali on myös uushopeaa, ja juotoksista voi päätellä sen syntyneen kolmesta kappaleesta. Myöhemmin tuppia valmistettiin kahdesta kappaleesta ja kuulemma myös jo silloin yhdestä kappaleesta. Tupen sisällä on nahkainen tuppi, joka näkyy molemmilta puolilta terän kohdalta, ja siihen tekijä laittoi tavallisesti oman nimensä etupuolelle. Tässä vanhassa yksilössä ei nimeä erotu, vaikkakin hauraan nahan pinnassa on joitakin koukeroita. Saattaa myös olla, että tapa tuli käyttöön vasta myöhemmin. Tuppi on kauniisti koristekaiverrettu ja myös fasettiviilattu yläosaltaan. Kannike tässä tupessa on periteinen kauhavalainen ketjukannike, mutta myöhemmissä malleissa se on tehty uushopeisesta langasta ja levystä siten, että kannikkeessa on vuorotellen lankalenkki ja levylenkki. Vyöhön tuppiroska pantiin killumaan levystä valmistetulla kannikkeella, joka lukittuu hakaneulan tavoin putoamisen estämiseksi. Tupen kärki päättyy pyöreään nuppiin, joka on juotettu hopealla paikalleen.
Teurastajan työvälineenä kymmenet vuodet
Toinen tapaamani puukko on ollut jokapäiväisessä käytössä kymmeniä vuosia. Perimätieto kertoo siinä olevan jo kolmannen terän, joka on viimeksi luultavasti valmistettu sotilaskiväärin pistimestä. Seikan voi päätellä terän sivuilla olevasta urasta, joka on jyrsitty ja se on leveydeltään juuri "Pystykorvan" pistimessä olevan levyinen. Puukko on varsin kookas. Se on tuppineen 305 mm pitkä, ja pelkkä puukkokin on 255 mm. Juuri tämän puukon tiedossa oleva historia on auttanut selvittämään Toijalan puukon alkuvaiheet melko tarkasti. Puukon omistaja on saanut sen isältään, joka puolestaan on saanut sen myös isältään, joka on syntynyt 1885. Perimätiedon mukaan tämä isoisä sai puukon seppä Flinkiltä jo nuorena työpalkkanaan. Tämä on tapahtunut joskus 1900 vaihteessa, eli antaja on ollut Lauri Vahteran isä tai isoisä. Viimeisten 45-vuoden aikana puukkoa ei ole käytetty. Puukko on koristeluiltaan ja rakennustavaltaan täysin toisen puukon kaltainen, mutta vain sen koko on suurempi.
Lauri Vahteran Toijalan puukko
Kuvassa oleva kolmas puukko on Lauri Vahteran tekemä luultavasti joskus 1950-luvulla. Puukko noudattelee tarkasti esi-isien mallia, mutta tupen kärjen kaarevuutta on hiukan lisätty näyttävyyden parantamiseksi, ja kaiverrukset ovat tupessa hiukan erilaiset. Tupen peilin nahkaisesta pinnasta löytyy selvästi tekijän nimi, Vahtera. Puukko on sulavalinjainen ja sitä ei ole hiottu kertaakaan tekijän viimeistelyn jälkeen. Fasettiviilatut helat ovat upeat, ja pään keskikohtaan on käytetty mustaa eboniittia, jota somistaa kaksi ruskeaa raitaa, jotka on rajattu millin levyisillä uushopeasta valmistetuilla levyillä. Pään nuppiin on viilattu vinoneliö, jonka päälle ruoto on niitattu.
Perinne jatkuu Ikaalisissa
Tietooni ei ole tullut, että kukaan Vahteran perillisistä jatkaisi puukon valmistusta, mutta jatkaja löytyy Ikaalisista. Maanviljelijä ja puukkoseppämestari Jukka Hankala on paneutunut tämän loistavan perinnepuukon saloihin viimeisen päälle. Fiskarsin puukkokilpailussa hänen työnsä ovat herättäneet ihailua jo monia vuosia, ja tunnustus on ollut sen mukaista. Jukka Hankala on voittanut kaiken mahdollisen taidokkailla töillään. Myös muut pohjoismaat ovat palkinneet Jukka Hankalan tasokkaissa kilpailuissaan monilla ensimmäisillä palkinnoilla. Jukka hankala valittiin myös ensimmäiseksi vuoden puukkosepäksi pari vuotta sitten Fiskarsissa.
Toijalan puukkoja on alkanut syntyä myös useilla kursseilla ympäri maatamme, kun innokkaat puukonrakennusta harrastavat ihmiset ovat lähteneet mukaan tämän taitoa ja kärsivällisyyttä vaativan puukkomallin tekemiseen.
PEKANPÄÄN PUUKKO
Pekanpään kylä sijaitsee noin 50 km Torniosta pohjoiseen. Tällä kohdalta alkaa erittäin koskirikas jokiosuus, jolloin tukinlaskun aikoihin paikkakunnalle kertyi suuri joukko tukkilaisia uittoa hoitamaan. Paikkakunnan sepät pääsivät näin myymään puukkojaan ja pian puukkopajoja alkoi olla yhdessä ja toisessa talossa Puukosta kehittyi varsin omintakeinen, melko suurella tuohikahvalla varustettu malli. Hiljalleen sama malli levisi pitkin jokilaaksoa ja voidaankin puhua myös Tornion jokilaakson mallista. Puukon alahelana on melko ohut messinkilevy, joka tukee tuohia ja liittää kahvan tukevasti suoraan terään. Terä on aina ollut tyypillinen vuolupuukon terä ilman palkoa, joka tekee puukosta hyvän vuolupuukon. Tupen kannike on ollut aina yksinkertainen nahkaviilleke, joka kiertää tupen etupuolelta ja päättyy tukevaan solmuun. Perinteinen puukon tekijän signeeraus stanssattiin tupen etupuolelle kahvan kohdalle. Kuvan puukon on valmistanut Armas Hartikka, joka on ollut viimeisiä tämän perinnepuukon tekijöitä.
KAINUUN PUUKKO ON TOMMI
Kainuun puukon nimeksi on tullut jo yli sata vuotta sitten Tommi. Nimi juontuu puukon ensimmäisen valmistajan Kalle Keräsen opettajasta, Thomas Woodward nimisestä englantilaisesta Fiskarsissa toimineesta alan taitajasta, jonka kerrotaan opettaneen Kalle Keräselle tuolloin maassamme harvinaisen öljykarkaisun. Puukon juuret ulottuvat pitkälle 1800-luvulle. Niihin aikoihin Hyrynsalmen Oravivaarassa työskenteli sepänsällinä Kalle Keränen ( 1844-1912 ) ja hän oli kuullut, että Fiskarsiin oli tullut englantilainen mestari opettamaan suomalaisille puukonrakennusta ja myös öljykarkaisua. Samoihin aikoihin 1762 maassamme alkoivat vaikeat nälkävuodet ja niin Kalle päätti lähteä etelän maille oppimaan uusia asioita ja paremman leivän syrjään. Reppuun leipää ja kävellen taittamaan matkaa. Tiedossa ei ole milloin Kalle perille saapui, mutta töihin hän kuitenkin pääsi, koska kokemusta sepän töistä oli jo hankittuna.
Mitenkä sitten lienee öljykarkaisun tuleminen maahamme, sillä Fiskarsissa oli mm. Edward Hill ja muitakin alan mestareita ollut jo pitkään. Kuitenkin perimätiedon mukaan öljykarkaisun ja messinkivalut Kalle Keräselle opetti juuri Thomas Woodward. Kolme vuotta riitti etelän hulinaa Kallelle ja hän palasi takaisin Oravivaaraan omaan pajaansa.
Tommi puukon synty
Perimätieto kertoo, että Kalle alkoi valmistaa puukkoja, koska sen taidon hän oli hyvin oppinut Fiskarsissa. Malliksi hän otti kotiseutunsa kainuulaisen perinnepuukon, joka on selkeän suoraviivainen ja hyvin käteen sopiva. Kuitenkin puukon hamarassa, puukon terän kärkeen ulottuva, noin 40- 50 mm pitkä kevennys jäi pois. On edelleen hämärän peitossa, miksi Kainuun puukossa tuolloin oli tämä kevennys, mutta arvellaan sen olleen tervatynnyrin kannen uran tekemiseen käytetty mitta. Puukon nimeksi tuli Kallen opettajan, Thomaksen suomennettu versio, eli Tommi.
Kallen tekemät puukot kehittyivät hyviksi työvälineiksi ja niillä oli menekkiä erinomaisen terän vuoksi. Puukkomalli tuli tunnetuksi myös maakunnan ulkopuolella ja samaa mallia alkoivat valmistaa myös muut seutukunnan sepät. Tiedossani ei ole, milloin ns. arkitommin tuppi sai musta-punaisen värityksen, josta se tunnetaan jo kaukaa. Samoin on asia tupen koristelujen osalta, mutta perinteisiksi ovat muodostuneet havukuvio yläosassa ja peilin rajaus yhdessä lehväkuvion kanssa. Kalle Keränen menestyi hyvin puukkojen valmistajana ja kerrotaankin aluksi hänen nimensä hiljalleen muuttuneen Tommi Keräseksi. Kun aikaa kului ja varsinkin jos Kalle sai pari mukillista hyvää pontikkaa, niin lopuksi olikin Oravivaaran pajan seppänä vain pelkkä Tommi, joka teki hyviä puukkoja paikalle saapuneille tilaajille ja uskalsi tuoda myös asiansa reilusti julki.
Tommeja on moneksi
Monilla maamme puukkoja valmistavilla paikkakunnilla on ideoitu ”tuppiroskia”, joissa on useampia puukkoja samassa tupessa. Tommin osalta kaksineuvoinen puukko on hyvin tavallinen malli. Pienempi puukko soveltuu näppärään nakerteluun ja suurempi puukko raavaampiin hommiin. Kainuulaiset puukkosepät eivät ole tyytyneet tähän, vaan ”härmäläisen” puukon tapaan piti saada myös kolme puukkoa samaan tuppeen. Silloin aletaan Kainuussa puhua Tommiryppäästä, eli Kainuun murteella Tommiryväs. Mutta pitäähän sitä olla jotain erikoista ja niin jotkut taitajat ovat istuttaneet samaan tuppeen jopa neljä puukkoa.
On siinä ryvästä kerrakseen. Tupen ompelussa alkaa tulla jo taitajankin rajat vastaan, sillä pitämilläni kaksineuvoisen kursseilla jotkut alan harrastajat ovat ilmoittaneet tekevänsä ”triplan” , eli kolmineuvoisen, ja silloin ompelun aikana kuuluu melkoista ähinää ja ”sielun viholliset” singahtelevat taajaan. Kuitenkin näille kurssilaisille pitää nostaa hattua, sillä kaikki työt ovat onnistuneet loistavasti. Kolmineuvoinen Tommi on vielä jotenkin kannettavissa vyöllä, mutta neljä puukkoa samassa tupessa alkaa mennä jo ”elvistelyn” piikkiin, tai sitten vain vitriiniin tekijän tai keräilijän iloksi. Olenkin joskus ”piruuttani” ehdottanut, että eikö joku voisi tehdä vaikkapa sellaisen ”kuudesti laukeavan” . Vielä ei ole sellaista ilmaantunut nähtäville. Tavallisia mustatuppisia arkitommeja valmistetaan eri kokoja. Akkain malli on hiukan pienempi kuin tavallinen miesten malli. Poikain malli on vieläkin vähän pienempi, mutta molemmat ovat malliltaan ja tupeltaan samanlaisia kuin normaalikokoinen Tommi. Kaikki nämä mallit ovat väritykseltään arkitommin kaltaisia. Jotkut taitajat ovat lähteneet tekemään mallista myös miniatyyrejä. Hyrynsalmen Letuskylällä puukkoja takova SM Pentti Kaartinen on paneutunut myös todella pieniin Tommeihin. Näitä puukkoja kannetaan hameväen korvissa haluttuina koruina ja kuitenkin ne ovat täysiä puukkoja muodoltaan, sekä valmistettu tavallisen puukon tavoin. Nykyisin Tommin malleja on syntynyt lisää, sillä puukkoa on alettu valmistaa mm. myös korumallisena ja otuksen nahkan avaukseen soveltuvana mallina metsästäjille.
Juhla- ja jääkäri Tommi
Puukko on kuulunut suomalaisen miehen juhlapukuun jo satoja vuosia. Myös Kainuun Tommi on saanut mallin, joka on killunut häissä ja hautajaisissa vapaan miehen tunnusmerkkinä. Tämä Tommi eroaa tavallisesta arkimallista melkoisesti. Puukko on varustettu pitkillä fasettiviilatuilla heloilla puukon ylä- ja alapäässä. Helojen välissä puu on erikoisen hyvää raidanjuurivisaa, joka antaa puukolle loistavuutta. Tuppi noudattelee arkitommin mallia, mutta sitä ei ole väritetty, vaan tuppi loistaa kasviparkitun nahan omalla vaalealla värillä. Jääkäritommin historia juontaa maamme itsenäistymisen aikoihin ja jääkäreihin. Suuri joukko nuoria miehiä lähti 1900- luvun alussa suomesta saksaan koulutettavaksi, jolloin ajatuksena oli poistaa venäläinen sotaväki maastamme. Osa näistä lähti myös Kainuun kulmilta matkalle ja usein etappipaikkana oli Hallan Ukon kortteeri Hyrynsalmella. Tarina kertoo asiaa seuraavasti. Kaikki Hallan Ukon luona yöpyneet saivat lahjaksi puukon, joka oli Tommi, mutta sen terä oli tavallista pitempi, eli seitsemän tuumaa, joka on noin 180 mm . Puukko oli muutenkin järeämpi ja hyvin soveltuva sotilaalle. Puukot valmisti Kalle ”Tommi” Keräsen poika Setti Keränen, jota ei pidä sekoittaa Komulan Setti Keräseen. Tämä puukkomalli on säilynyt valmistuksessa meidän päiviimme asti ja se on eräs nykypäivän keräilijöiden halutuimpia malleja. Puukon väritys on ollut arkitommin kaltainen. Asia on varmistunut kuuluisan jääkärin, kenraaliluutnantti Kurt Martti Walleniuksen aikoinaan saamasta mallista, joka on ollut Pentti Kaartisen tutkittavana.
Tommi lienee ainoa puukko maassamme, jonka perinnön vaalimiseksi on perustettu oma perinneyhdistys. Yhdistyksen kotipaikkana on Hyrynsalmi ja sen puuhamiehenä on toiminut kotiseutuneuvos Kalle Juntunen, joka on toiminut myös yhdistyksen puheenjohtajana monet vuodet. Yhdistys on kartoittanut mm. tämän perinnepuukon mitoitusta, mallia ja myös standardoinut ne. Yhdistys järjestää Tommi puukon näyttelyitä ja vaalii tämän Kainuulaisen työkalun säilymistä alkuperäisenä. Tommi puukon kuuluisimpia ihailijoita ja käyttäjiä oli esim. Presidentti Urho Kekkonen, joka ei hyväksynyt juurikaan muita puukkoja erämatkoilleen. Puukkojen valmistajatkin olivat kotoisin usein Hyrynsalmelta, kuten myös kuuluisa Tommin tekijä ja Kekkosen ” hoviseppä” Komulan Setti Keränen, jonka luona Komulan vaarassa Kekkonen usein poikkesi Kainuun retkillään.
Kekkosen matkoista on Taisto Keräsen omistamassa Komulan pirtissä muistona monia presidentin lahjoittamia esineitä. Komulan Setistä on tehty myös elokuva, jossa hän valmistaa Tommia lähes 90 vuotta vanhana. Setin paja on vieläkin tallella ja kiinnostuneiden tutkittavissa. Tommin taitajia on nykyisinkin paikkakunnalla useita. Mestarin arvon Fiskarsissa on saanut mm. Mauri Heikkinen. Lauri Schroderus jatkoi tämän perinnepuukon valmistusta aina kuolemaansa asti 2009, mutta uusia seppiä syntyy, sillä Pentti Kaartinen pitää Tommin kurssia Hyrynsalmen kansalaisopistossa, jonka oppilaita on vilahdellut myös palkintosijoilla SM kilpailussa Fiskarsissa. Tommista puhuttaessa ei voida myöskään unohtaa muita rakentajia ympäri Kainuuta. Kuuluisimpia ovat mm. Kemppaiset, jotka valmistivat näitä puukkoja vuosikymmenet Kuhmossa. Hyrynsalmen naapurikunta Ristijärvi on myös kuuluisien Tommi seppien kotipaikka, jossa mm. Pekka Ronkainen on takonut aikoinaan upeita puukkoja satoja kappaleita. Tommista voisi kirjoittaa vaikka kirjan, sillä paljon olisi tarinaa tämän puukon tiimoilta. Asiasta kiinnostuneet löytävät vaikkapa netistä suuren joukon Tommiin liittyvää tekstiä, kuvia ja sen rakentajia.
STUORRA NIIBI ELI SAAMELAINEN LEUKU
Selviytyminen arktisten alueiden ankarassa ilmastossa on vuosisatojen kuluessa synnyttänyt monia toimeentuloa helpottavia keksintöjä. Eräs niistä on kiistatta saamelainen kirveen korvike, eli leuku. Stuorra-Niibin syntyhistoriaa tuskin kukaan pystyy selvittämään, mutta voidaan päätellä ja olettaa sen syntyneen samoihin aikoihin kun tavallinen puukko kehittyi raskaaksi väkipuukoksi. Aikaa tuosta on vierähtänyt reilusti tuhat vuotta ja saamelainen heimo asusteli eteläistä suomea, josta taas on muistona satoja Lappi sanalla alkavia paikan nimiä. Saamelaiset ovat toki tunteneet myös kirveen, mutta sen kuljettaminen vyöllä tai poron vetämässä pulkassa on hankalaa ja myös vaarallista. Leuku kehittyi melko painava teräiseksi ja suurikokoiseksi puukon tapaiseksi aseeksi, jolla pystyi tekemään kotapuut, tulitarpeet ja lähes kaikki voimaa vaativat paimentolaiselämässä tarvittavat työt. Sen kuljettaminen tukevassa vyössä on helppoa ja turvallista, eikä terän reilu paino tunnu kannettaessa.
Vanha mallisto
Entisinä aikoina leuku oli aina valmistettu puoliluutuppiseksi. Tupen alaosa oli tukevaa porohirvaan sarvea ja nahkainen yläosa oli ommeltu kotiparkitusta poron nahasta. Kun muistetaan ihmisen halu nähdä ja tehdä jotakin kaunista, niin sarviosa oli mitä mainioin paikka koristelulle. Vanhat, myös työkäyttöön valmistetut tupet ovatkin aina kaiverrettu moni-ilmeisillä koristekuvioilla ja saattaapa niistä löytää myös onnea tuovia taikamerkkejä. Nahkainen yläosa kiinnitettiin luuosaan kahdella eri tavalla. Luuosaa muotoillessa sen sivuille jätettiin eräänlaiset luunapit ja nahkaan tehtiin niiden kohdalle reikä, jolloin yläosa istuu tukevasti paikallaan, kun märkänä ommeltu nahka kuivuttuaan kutistuu. Toinen tapa on tehdä luuosan yläpäähän pari uraa, joihin ommeltu nahka nyylataan, eli pakotetaan. Tupen muotokieli on aina suoraselkäinen ja ryhdikäs, eikä tuppi koskaan leviä vasemmalle puolelle sivuviivan yli. Kannike on alkuperäisenä aina punottu poron sisnaksi parkitusta nahasta ja vaikka se näyttää ohuelta, niin se on erittäin tukeva. Malleissa on havaittavissa pieniä eroja metsäsaamelaisten ja tunturisaamelaisten välillä.
Leukun terä taottiin hiiliteräksestä ja usein se entisinä aikoina tehtiin käyttäjänsä mieltymysten mukaan. Tavallinen terän pituus on noin 20 cm , mutta eroja on paljon. Terän paksuus on noin 5 mm ja leveys 30- 40 mm . Näillä ominaisuuksilla saadaan tarpeeksi iskuvoimaa ja suunnilleen kirveen teroituksen mukainen teräkulma soveltuu hyvin lyövään työskentelyyn. Leukun kahva on aina kokopontinen, eli se leviää tasaisesti yläosastaan, jolloin ote on siitä tukeva. Kahvan rakentamiseen on aina käytetty poron sarvea, mutta usein keskiosassa on myös koivun pahkaa. Saamelainen vanha uskomus on, että sopiva ääni pitää pahan loitolla. Siksi joskus tapaa leukuja, joissa pään ponsi on ontto. Tilaan on asetettu pari pientä luuhaulia, jotka pitävät pientä rapinaa kun leukua käytetään.
Nykyiset mallit
Nykyajan ihminen tuntee tavallisesti leukun suurikokoisena puukkona, jonka tuppi on tehty tavalliseen tapaan nahasta. Vanhat ja alkuperäiset olivat kuitenkin aina puoliluutupella varustettuja. Monta vuotta kestäneen tutkimustyön tuloksena viimein minulle selvisi miksi leuku on muuttunut aikoinaan kokonahkatuppiseksi. Kun maahamme iski raju kato 1862 alkaen, niin suomalaiset lähtivät sakoin joukoin kohti pohjoista ja Ruijan rantoja, jossa pärjää vieläkin selvällä suomen kielellä. Mennessään halki laajan pohjoiskalotin he ostelivat paikallisilta saamelaisilta työkaluja ja niin aidot puoliluutuppiset leukut loppuivat nopeasti. Piti keksiä nopeampi tapa tehdä tuppia ja niin alettiin käyttää pelkkää poron nahkaa. Tapa on sitten jäänyt elämään varsinkin eri tehtaiden ja yksittäisten valmistajien joukkoon.
Onneksi kuitenkin maassamme pidettävillä saamelaispuukkojen kursseilla opetetaan perinteisen luutupen tekoa ja vanhat kaiverrusmenetelmät. Tämän päivän leuku tehtaissa valmistuu useimmiten ruostumattomalla terällä varustettuna ja hyvin kiillotettuna. Muutamat valmistajat jatkavat edelleen hiiliteräksen käyttöä ja vanha perinne elää perinteisenä varsinkin aivan maamme pohjoisosassa Outakoskella. Leukun suosio on edelleen vankka. Sitä käytetään paljon varsinkin varusmiesten kurssipuukkona, retkeilyssä, metsästyksessä ja lahjaesineenä. Saamelaisten poromiesten vyöllä sen näkee aina oikealla paikallaan. Marttiinin puukkotehdas on myös valmistanut jo kymmeniä vuosia leukuja ja myös yli puolimetristä mallia, jolla ei juurikaan ole muuta käyttöä, kuin lahjana sellaiselle, jolla on jo kaikkea muuta. Leukua tai ainakin sen tapaista teräkalua valmistavat lähes kaikki maamme puukkoja valmistavat yritykset.
SAAMELAINEN PUUKKO ELI UNNA NIIBAS
Saamelainen puukko on eräs kauneimpia ja taidokkaimpia käsityön helmiä mitä puukkojen alalla on koskaan tehty. Arktisen alueen taitavat osaajat ovat ladanneet siihen vuosisatojen kuluessa mystiikka ja taidetta, mutta se on myös erinomainen työväline moneen tarkoitukseen.
Puukko on varmasti syntynyt vuosisatojen, ehkä jopa tuhansien vieriessä ja se on saanut oivallisen muotokielensä leukun tapaan jo silloin kun saamen kansa vaelteli täällä lantalaisten mailla. Porojensa mukana jutaavat, eli kulkevat saamelaiset käyttivät hyväkseen kaiken mahdollisen mitä porosta sai tehtyä. Myös puukon kaikki muut osat, terää lukuun ottamatta, tehtiin tämän eläimen sarvesta ja nahasta, vain tunturikoivun pahkaa kelpuutettiin joskus puukon pään keskiosaan. Tuppeen käytettiin pelkästään poron sarvea ja kotikonstein parkittua nahkaa. Puukon valmistus vei varmasti paljon aikaa, sillä työvälineet olivat hyvin yksinkertaiset ja työvalona pitkinä kaamoksen kuukausina oli vain kodan keskellä palava pieni nuotio. Vastaavasti kesäaikana valosta ei ollut puutetta, mutta terän takova seppä saattoi olla kymmenien jänkien takana ja satojen kilometrien päässä.
Saamelaisen yleistyökalu
Paimentolaismiljöössä elävä saamelainen tarvitsee puukkoa jatkuvasti. Se killuu leveässä vyössä peskin päällä ja sen takapuolella heilahtelee Stuorra-Niibi, eli leuku. Vielä nykyisinkin poroerotuksilla voi havaita saman asetelman ja joskus Unna-Niibaksia on kaksikin, toinen vähän kookkaampi ja toinen pienempi. Vain harvoin näkee nykyisin alkuperäisiä peskejä poromiesten yllä, mutta leveä ja taidokkaasti koristeltu vyö on säilyttänyt asemansa, se koristaa nyt moottorikelkkahaalaria. Unna-Niibasta käytetään moneen tarkoitukseen. Sillä nakerretaan ilmakuivattua lihaa syödessä, leikataan leipää ja levitetään voita, vuollaan kiehiset nuotioon, koverretaan luusta erilaisia esineitä ja kaiverretaan vaikkapa uuden puukon taidokkaita kuvioita puukon päähän ja tuppeen. Poroerotuksilla emäänsä seuraavat vasat saavat nopeasti suopungin kaulaansa ja hetkessä ne joutuvat omistajansa käsittelyyn. Unna-Niibaksella leikataan vasojen korviin omistajan korvamerkit, josta ne voidaan erottaa vielä vanhempanakin.
Tyylikäs ja toimiva muoto
Saamelainen Unna-Niibas on kehittynyt aikojen kuluessa suoraselkäiseksi ja tyylikkääksi puukoksi. Puukko on aina ollut kokopontinen, eli ns. ylähela on joka puolelta laajempi kuin kahva. Tämä helpottaa puukon tupesta ottamista, sillä kaikissa aidoissa Unna-Niibaksissa on melko tiukka naksu lukitus, joka estää puukon putoamisen. Samalla puukko pysyy hyvin kädessä, vaikka käsi olisi liukas kalan perkuun tai poron teurastamisen tuoksinassa. Valitettavasti vain uudet tyylisuuntaukset varsinkin läntisissä naapureissa ovat muotoilemassa myös tätä vanhaa perinnettä uuteen uskoon, joka ei ole kunniaksi tälle upealle puukolle ja sen jo satoja vuosia jatkuneelle tyylille. Perinteinen puukon pää on kokopontinen ja suora, sekä hyvin käteen sopiva ja aina terään nähden suorassa. Puukon tuppi alkuperäisenä on kaksiosainen, jolloin alaosa on aina poron sarvea ja siihen on istutettu koivuparkitusta poron nahasta yläosa. Nahka kiinnittyy tupen yläosaan tehtyihin uriin nyylaamalla ja kutistumalla, tai tupen yläosaan jätettyihin luunappeihin, jolloin nahkaosassa on niiden kohdalla reikä.
Tupen alaosa kaartuu loivasti oikealle jos kysymyksessä on metsäsaamelainen malli. Tunturisaamelaisen puukon luuosa voi kääntyä miltei 90 asteen kulmassa sivulle, jolloin poron sarven haaraa on käytetty hyväksi. Jos puukko on rakennettu vasenkätiselle, niin nämä tietenkin kääntyvät vasemmalle päin. Tunnusomaista aidon oikeakätisen Unna-Niibaksen tupelle on se, että minkäänlaisia haarautumia ei sen vasemmalla puolella sallita ja tupen alaosassa ei saa olla tyylittömiä levennyksiä. Näitä tapaa pohjoisessa retkeillessä monissa tienhaarojen karvakojuissa, mutta saamelaiset kutsuvatkin niitä ”lapin puukoiksi”. Unna-Niibaksia on valmistettu aina myös kokoluutupella, jolloin paksusta hirvaan sarvesta saatiin tehtyä puukolle kokomittainen tuppi.
Terä on hyvää hiiliterästä
Puukon terän entisinä aikoina takoi joku alan saamelainen osaaja ja aina hyvästä hiiliteräksestä. Terän viimeistelyyn ei paljoakaan kiinnitetty huomiota, mutta sen tuli olla hyvin karkaistu ja pystyvä. Hyvä keino on kokeilla terän pystyvyyttä poron sarveen. Jos sillä voi nakertaa sitä terän lohkeamatta, tai jos se ei käänny kaksinkerroin, niin silloin sen karkaisu ja päästö on hyvin tehty. Nykyisin tapaa myyjien pöydillä saamelaisia Unna-Niibaksia, jotka on valmistettu tehtaan tekemiin teriin, mutta ne lienevät omassa karsinassaan. Mielestäni aidon Unna-Niibaksen tekijän pitäisi takoa myös puukkoonsa terät ja varsinkin jos puukon hinta pyörii satasissa.
Koristelut ovat upeita ja käsin tehtyjä
Nykytekniikan aikakautena saa lukea mitä erilaisimpia juttuja netistä koristelun suhteen. Muotiin ovat tulleet pyörivät kaivertimet ja timanttiterät. Kuitenkin jos aikoo valmistaa Unna-Niibaksen periteisillä menetelmillä, niin ainoat työkalut ovat stikkeli, eli käsin käytettävä kaiverrin, tai sitten pieni kaiverruspuukko. Ennen kaikki taidokkaat kaiverrukset tehtiin puukon terän kärjellä ja jälki on todella upeata. Nykyisin kaiverruksiin käytetään paljon stikkeliä, mutta myös tarkoitukseen valmistettu puukon terän tapainen kaiverrin on vallannut alaa. Saamelainen ornamentiikka on erittäin monipuolista. Heillä vuodenaikojen raju vaihtelu on lyönyt siihen oman leimansa ja taivaan ilmiöt ovat luoneet mm. monia aurinkokuvioita. Vanhat taikamerkit ovat myös suosittuja ja usko siihen, että paha pysyy loitolla pienenkin äänen avulla, on synnyttänyt rapisevia puukon nuppeja. Samalla nämä ontot ponnet luuhauleineen ovat kauniita ja taidokkaasti koristeltuja. Saamelainen perinnepuukko on myös saanut kosolti uusia tekijöitä lukuisten kansalaisopistojen järjestämien kurssien toimesta. Kursseilla perehdytään ikivanhaan perinteeseen ja sen ominaisuuksiin, sekä valmistetaan perinteen mukainen Unna-Niibas kaiverruksineen. | |||||||
|
|||||||
