Suomalainen ja puukko

Taiston artikkeleita ja kuvia puukoista:

Suomalainen ja puukko
Puukkokulttuuri Suomessa, puukon nimi ja muoto
Kuvia
Taiston ja Mirja-Liisan valmistamia puukkoja
Suomen Puukkoseura ry
Puukkosepän Kirja

Sivu 1 2 3 4 5 6

KAUHAVALAINEN PUUKKO JA SEN KEHITYS

Kauhavalainen puukko sai sulavan ja plastisen sommittelun määreillä mitattuna lähes täydellisen muotonsa jo yli sata vuotta sitten. Kuitenkin varsinaisen maineensa puukko sai, kun ”alkupuukkosepät” Iisakki Järvenpää ja hänen serkkunsa Juho Kustaa Lammi alkoivat kehitellä puukon tuohipään kuvimista metalliupotuksilla. Metalli- eli sorkoupotuksen idea on hämärän peitossa, mutta eräät perimätiedot väittävät sen tulleen jostakin Tornion jokilaakson nurkilta jonkun romaaniheimoon kuuluvan miehen mukana. Toinen tieto kertoo vain tuohipään rakennusidean saapuneen sitä kautta. Näin ollen ei voida varmasti osoittaa sorkoupotuksen keksijää, mutta kuitenkin Kauhava on se paikkakunta mistä se on levinnyt ympäri maailman.

Iisakki Järvenpään valmistama sorkoupotettu korupuukko vuodelta 1889.

Kauhavalainen puukonrakennus otti tuulta purjeisiinsa jo reilut sata vuotta sitten. Mainitut kaksi miestä aloittivat puukkojen valmistuksen, mutta pian mukana toiminnassa oli kymmeniä kädentaitajia. Pitäjään kehittyi nopeasti pieniä verstaita, joissa puukkoja valmistettiin myyntiin. Myyntiä lisäsi pohjanmaan rautatie, jolloin junat pysähtyivät aina myös Kauhavalla. Kun juna oli tulossa Kauhavalle, niin konduktööri kuulutti joka vaunussa: Seuraavana Kauhava, puukkoja puntareita, ynnä muita virvokkeita.

Puukonpäitä jopa maidosta

Kauhavalainen puukko tunnetaan ympäri maailman. Sen rakentamiseen on käytetty reilun vuosisadan aikana kaikki mahdollinen materiaali mitä on löytynyt. Jo edellisen vuosisadan alussa saksassa valmistettiin eräänlaista muovia, joka tunnetaan meillä nimillä galaliitti ja droloni. Nämä värikkäät puukonpäät kirkkaine koristeraitoineen ja kaiverruksineen ovat kaikilla muistissa, kun kaupunkimatkan tuliaisiksi sellaisen joku vanhemmista työnsi kouraan.

Vuorineuvos Aaltonen perusti 20-luvulla Sarvis nimisen yrityksen Tampereelle, joka ryhtyi valmistamaan maidon valkuaisaineesta eräänlaista muovia. Tämä keinoaine löysi nopeasti tiensä myös kauhavalaisten puukonvalmistajien käsiin ja nykyisin tästä ”jopista” valmistetut puukonpäät tunnistaa tuhansista pienistä halkeamista. Aine oli myös kaiverruskelpoinen, mutta sen vanhenemista ja halkeilua ei tuolloin osattu ennakoida.

Joppipäinen kauhavalainen alkaa olla nykyisin täynnä pieniä halkeamia.

Työpuukkojen laaja mallisto sai päänsä pääasiassa kotimaisesta visasta ja tuohesta. Työpuukkoja valmistettiinkin pitäjässä varmasti miljoonia kappaleita ja ne levisivät ympäri maailmaa.

Sota-ajan puukot ovat mielenkiintoinen asia myös kauhavalaisten osalta. Kaikki ”jalompi” materiaali tarvittiin puolustusvälineiden valmistukseen ja tuolloin helat valmistettiin sinkistä ja muista halvemmista aineista. Myös rauta otettiin käyttöön heloissa. Nahka meni kaikki maanpuolustuksen tarpeisiin ja niin joku paperitehdas modifioi vanhan paperikoneen tuottamaan noin 1,5 mm paksua jämäkkää pahvia, jota käytettiin kenkäteollisuudessa, mutta myös puukkotehtaan saivat sitä tuppien valmistukseen. Valitettavasti vain kukaan ei tunnu tietävän mikä tuo pahvia valmistava tehdas on ollut. Sota-ajan puukoissa on oma raskas leimansa, joka luo kuvan puutteesta ja ahdingosta, jossa maamme silloin eli. Kuitenkin pahvituppiakin somisteltiin leimaamalla niitä hirven- ja muilla näyttävyyttä antavilla kuvilla.

Sota-aikana tupet valmistettiin pahvista.

Veriuran synty

Veriura on asia, joka puhuttaa vieläkin puukonharrastajia ja myös muita asiasta kiinnostuneita. Kerrotaan vakavalla naamalla tarinaa puukotuksesta, jota on ratkottu oikeudessa. Puukottaja oli saanut kovemman tuomion, kun verityössä käytetyssä puukossa ei ollut veriuraa. Tarinoita on kosolti. Kuitenkin veriuran tulo puukon hamaran ja terän lappeen väliin on vain näyttävyyden hyväksi tehty asia. Tiedetään, että 1905 on Iisakki Järvenpään tehtaalla on yritetty valmistaa uraa puukkoihin, mutta sen aikaisilla hiekkakivitahkoilla sen tekeminen ei onnistunut. Olisikohan jälleen maamme pelastaneilla saksassa koulutuksensa saaneilla jääkäreillä ja heidän luomillaan suhteilla ollut sormensa pelissä , sillä aluksi saksasta saatiin tiettävästi ensimmäisiä noin 5 mm paksuja hiomalaikkoja , joilla uran hiominen onnistui vaivatta. Kuitenkin 1920 vuonna kaikissa kauhavalaisissa puukoissa oli veriura. Tämä terän kevennys on ollut puukonkeräilijöiden kannalta mainio asia, sillä siihen alettiin etsata, eli hapolla syövyttää valmistajan nimi, joka terän teroittamisesta huolimatta säilyy aina. Eräs kuuluisimmista ”kirijoottajista” oli Elli Lindholm, joka kirjoitti metallipiikillä mehiläsvahatut terät ja etsasi hapolla niihin valmistajien nimiä yli 50 vuotta. Hänen persoonallinen, hiukan takakenoinen ja kaunis käsialansa koristaa tuhansia puukkoja. Hän kuoli täytettyään sata vuotta vuosituhannen vaihtumisen aikoihin.

Jo ennen veriuran tuloa kauhavalaisiin puukkoihin , alettiin valmistaa ns. nälkäterää. Terässä on eräänlainen hiottu ura joka sijoittuu terän lappeen keskelle ja on leveydeltään kolmasosa terän leveydestä. Tahkolla tehty ura alkoi alahelan juuressa olevan teroittamattoman kohdan, eli palon kohdalta ja jatkui hiukan yli terän puoliväliin. Nimensä ura on saanut vaikean valmistettavuutensa vuoksi, sillä urakkamiehillä pakkasi tulemaan nälkä huonojen tienestien vuoksi. Nälkäuran kiillotus oli kuulemma vaikein työvaihe.

Kauhavalainen korupuukko on mestariteos

Korupuukko on vaikea määritellä. Mikä tahansa puukko hyvin rakennettuna ja koristeltuna täyttävät korupuukon kriteerit. Esimerkkeinä ovat mm. Toijalan puukko, Rautalammin puukko ja Härmäläinen, mutta kauhavalainen on ollut ehkä maamme tunnetuin korupuukko ja juuri upean sorkoupotus tekniikkansa ansiosta. Jo varhain kehittyivät monimutkaiset perinnekuviot, joiden luojista ei ole olemassa varmoja tietoja, mutta ne ovat siirtyneet tekijöiden toimesta aina meidän päiviimme asti ja niitä arvostetaan laajalti. Kun uusi kuvio oli tullut nähtäville, niin joku toinen lisäsi siihen omia koukeroitaan ja näin saatiin aikaan mitä upeimpia sommitelmia. Luultavasti monimutkaisin kuvio on ollut Suomen autonomisen ajan vaakuna, jota ovat tehneet vain parhaat sorkoupottajat. Huutokaupoissa näiden puukkojen hinnat ylittävät nykyisin moninkertaisesti tavallisten puukkojen arvon.

Kustaa Lammin valmistama kauhavalainen korupuukko, jonka hän teki 84 vuotiaana.

Tekniikka on varsin yksinkertainen. Tuohesta kasattuun puukon päähän vain koputellaan vasaralla noin kolme milliä leveää metallisorkoa, josta kuvio muodostuu. Kaikkein monimutkaisimmissa kuvioissa saattaa olla jopa noin tuhat eri osaa ja aikaa kuluu tietenkin tekijältä päivä kaupalla. Tekniikka tuntuu näin selitettynä varsin yksinkertaiselta, mutta alan kursseja jo parikymmentä vuotta vetäneenä voin vakuuttaa, että vain harvat kykenevät tekemään näitä monimutkaisia perinnekuvioita läheskään täydellisesti. Korupuukko on saanut mainetta maailman laajuisesti. Molemmat ns. alkupuukkosepät ovat valmistaneet mm. silloiselle hallitsijalle, eli Venäjän Keisarille nimikkopuukon, josta ansiosta he ovat saaneet kirkonkirjoihin maininnan Keisarin Puukkoseppä. Puukot ovat levinneet edellisen vuosisadan alkupuolella myös joka puolelle maailmaa, sillä noihin aikoihin käytiin kauppaa nykyiseen malliin myös kansainvälisellä tasolla. Kauhavalainen korupuukko killui entisinä aikoina omistajansa vyöllä vaurauden merkkinä. Nykyisin nämä vanhat puukot makaavat keräilijöiden vitriineissä omistajansa ylpeyden aiheina. Kuitenkin tämä vanha ja upea puukonrakennustekniikka on saanut uutta tuulta purjeisiinsa kurssien kautta ja se on vahvassa nousussa kohti uutta tulemista.

Kauhavalaisen puukon tunnuksena on ollut hevosenpää, joka on sijoitettu puukon ylähelaksi ja se onkin ollut eräs kauhavalaisen puukon ehdoton tunnusmerkki, jonka kaikki vähänkin asiaan perehtyneet tietävät. Hevosenpään synty on perimätiedon mukaan Juho Kustaa Lammin ansiota. Kerrotaan hänen palvelleen Vaasassa autonomian ajan sotaväkilaitoksessa ja silloin joku ratsu-upseeri pyysi Lammia tekemään sapelinsa, tai ratsupiiskansa nupiksi oman ratsunsa pään. Lammi otti tehtävän vastaan, asekorjaamolla kun palveli aseseppänä. Työ oli perimätiedon mukaan onnistunut erinomaisesti ja kiitosta sateli runsain mitoin. Myöhemmin siviilissä ajatus tuli hänen mieleensä ja niin samaa hevosenpäätä piti kokeilla myös puukon päähän ja siinähän se on istunut jo yli sata vuotta. Ensimmäiset puukkojen hevosenpäät valettiin luultavasti jossakin Härmän tai jonkun muun sepän pajassa, jossa oli soveltuvat välineet hiekkavaluun messingillä tai uushopealla. J K Lammin hevosenpää on osoitus hänen taiteellisesta kyvystään, sillä se erottuu selvästi edukseen nykyisistä turhan muotoilluista ja kruusatuista vastaavista tekeleistä.

Hevosen pää tuli jo reilut 100 vuotta sitten kauhavalaisen puukon tunnukseksi.

Kauhavalaisesta puukosta on kirjoitettu monta kirjaa ja tuhansittain tarinoita. Puukko on kuuluisa aina kansanlauluja myöten ja sen mainetta vaalivat nykyisellään Kauhavan Yrittäjänaiset yhdessä Kauhavan kaupungin, paikallisen urheiluseuran ja Suomen Puukkoseuran kanssa järjestämällä joka vuosi puukkofestivaalit, joka lienee kaupungin ainoa kansainvälinen tapahtuma, jossa vieraita käy jopa suuren rapakonkin takaa.

Perinnettä vaalitaan

Vanhat mestarit lepäävät haudoissaan, mutta perinnettä on vaalittu Kauhavalla. Hiljaisina vuosikymmeninä on aina ollut muutamia harrastajia, jotka ovat kammioissaan upotelleet sorkoa. Kustaa lammin vävy Ossi Silla on tehnyt elämäntyönsä Imatralla, mutta kauhavalainen puukko on ollut hänelle rakas harrastuksen kohde. Appiukon antamat opit ovat vuosien varrella tuottaneet hienoja töitä, joista kannattaa mainita eräänä kesänä saatu hopeasija Puukkofestivaalien Aino perinnepuukko sarjassa.

Iisakki Järvenpään pitkäaikainen työnjohtaja Simo Passi on kehittänyt sorkoupotusta vieläkin näyttävämmäksi. Aluksi hän teki lähes perinteisiä sorkopuukkoja, mutta ideat muhivat ja näin syntyi upea väritystekniikka, jolla varsin taitavat eläinkuviot saivat näyttävyyttä. Nykyisin ne ovat haluttuja keräilykohteita.

Pauli Kankaanpää on myös uusi nimi sorkoupotuksen saralla. Hän pitää puukonrakennuksen kursseja Kauhavan kansalaisopistossa ja osallistunut myös Fiskarsin kilpailuun useilla näyttävillä töillään. Vieläkin tuntemattomampi kuuluisuus oli Mikko Visti, kunnes Kauhavan Puukkofestivaalien suuri kauhavalainen ilmestyi nähtäville. Hän teki yhdessä Pauli kankaanpään ja Arja Gräsbeckin kanssa sen suuret sorkoupotukset 2,5 metriseen puukkoon.

2,5 metriä pitkä ja 92 kiloa painava sorkoupotettu kauhavalainen on tiettävästi maailman suurin. Puukkoa ihailemassa nykyinen eurokansanedustaja Mitro Repo.

Tiedossa on, että piironkien laatikoissa on taidokkaita töitä, mutta niitä ei ole suuremmin nähty julkisuudessa, eli kynttilä on vielä osaltaan vakan alla. Harrastetta on kuitenkin jatkettu jo vuosia, siitä suurempaa meteliä pitämättä. Ei voida unohtaa Arja Gräsbeckiä, joka keräsi Fiskarsissa 2005 kaikkien aikojen suurimman potin palkinnoillaan, jotka tulivat sorkoupotetuista puukoista.Kauhava on edelleenkin vahva puukkokaupunki, jossa toimii nykyisin puolisen tusinaa puukkoja valmistavaa yritystä.

Aino-puukko on eräs Kauhavan legendoista

Kauhava on täynnä puukkoon liittyviä legendoja, jotka ovat painuneet unholaan ja nykyisin edes paikkakunnalla elävät ihmiset eivät ole kuulleet niistä. Eräs näistä on Aino nimen saanut pieni korupuukko, joka on levinnyt laajalti maahamme. Tämä puukkomalli on syntynyt luultavasti itsenäisyytemme hämärässä, tai jo reilut parikymmentä vuotta ennen sitä.

Aino puukko on pieni versio kauhavalaisesta korupuukosta.

Kauhavalainen puukko eli voimakkaasti jo vuosisadan vaihtuessa, ja sen syntyyn olivat syypäitä ne ”alkupuukkosepät” Iisakki Järvenpää ja Juho Kustaa Lammi. Serkuksina he kehittivät puukon muodon ja koristelun erittäin korkealle tasolle upeine sorkoupotuskuvioineen ja terän etsauksineen. Muistamme vain kummankin mestarin tekemät Keisarin puukot, jotka loivat mahtavaa mainetta kauhavalaiselle puukolle ympäri maailman. Puukkoseppiä alkoi ilmaantua Kauhavalle runsaasti, sillä puukot tekivät hyvin kauppansa ja samalla seppiä tarvittiin lisää niitä valmistamaan. Kerrotaankin, että 1900-luvun alussa oli puukkopaja lähes jokaisessa talossa.

Aino puukon synty

Lieneekö tämä pieni korupuukko saanut alkunsa joskus nuoren puukkosepän ja viehkeän pohjalaisen neidon pitkästä katseesta. Milläpä muulla se puukkosepänsälli olisi osoittanut kiinnostustaan mielitiettyään kohtaan, kuin tekemällä hänelle puukon. Mutta kun raavaat miehet kanniskelivat täysikokoista helahoitoa, niin tietysti hennolle neidolle piti rakentaa pieni ja siro puukko, jonka tekemiseen uhrattiin aikaa, vaivaa ja rakkautta lahjan saajaa kohtaan.

Pikkupuukot pyrittiin rakentamaan tarkasti täysikokoisten esikuvien mukaan ja ne koristeltiin usein vielä runsaammin. Pienet korumaiset puukot kehittyivätkin seppien eräänlaisiksi mestariluomuksiksi ja pian niitä alettiin valmistaa myös myyntiin, matkamuistoiksi ja oheiskaupaksi tavallisten mallien rinnalle. Puukko sai myös usein heloitetun tupen ja kannikkeen, joka oli samanlainen kuin isomman veljensäkin killutin. Sen ketju valmistettiin ohuesta uushopea- tai messinkilangasta ja päähän tehtiin hakaneulaa muistuttava lenkki, josta puukko voitiin ripustaa roikkumaan.

Puukon tekemisen vaikeutta voi vain arvella, kun sitä katselee. Itse puukko on täysin isomman esikuvansa kaltainen ja kaikki kauhavalaisen puukon eri rakennusvivahteet esiintyvät niissä mm. ylähelojen osalta. Olen tavannut myös kerran puukon, jonka noin 40 mm pitkässä tuohesta valmistetussa päässä oli täydellinen kauhavalainen korukuvio sorkoupotettuna. Tupet ovat myös todellisia mestariteoksia, sillä pienten tupen helojen valmistaminen vaatii taitoa ja pitkää pinnaa.

Pohjanmaan rautatien tulo lisäsi kysyntää

Vanha tarina kertoo rautatien vaikutuksesta puukonmyyntiin varsin osuvasti. Puukkoja valmistavat yritykset olivat palkanneet asemalle nuoria poikia tekemään kauppaa matkustajien kanssa ja kun kaikki eivät ostaneet tavallista helahoitoa, niin pikkupuukko teki hyvin kauppansa matkamuistona. Pientä puukkoa saattoi myös käyttää kirjeen aukaisuun tai kynän teroittamiseen. Rautatien vaikutuksesta nämä puukot levisivät ympäri maan ja niitä tapaa vielä nykyisinkin usein mm. antiikkimessuilla ja huutonetin palstoilla. Olen tavannut näitä upeita mestaritöitä monilla kirjoituspöydillä täyttämässä tärkeää tehtäväänsä kynän teroittajana, mutta ne eivät ole myytävänä mistään hinnasta. Olisi upeaa jos tämä vanha kulttuuriesine palaisi vielä joskus valmistukseen ja osaksi maamme rikasta puukkokulttuuria. Kuitenkin tämän Ainon tekeminen vie aikaa enemmän kuin tavallisen kokoisen puukon ja se lienee eräs syy miksi sitä ei enää valmisteta, varsinkin jos se tehtäisiin yhtä huolellisesti kuin sata vuotta sitten.

Aino- puukko innoitti hopeaseppiä

Pienet Kauhavalla valmistetut puukot ovat innoittaneet kautta aikain myös hopeaseppiä. Pieniin ja siroihin puukkoihin ovat maamme taitajat rakentaneet upeita hopeisia tuppia. Nämä esineet ovat syntyneet varmaankin lahjoiksi eri tarkoituksiin. Kuvassa olevaan pieneen puukkoon on tehty hopeinen vaakunatuppi 1903 Turussa, hopeaseppä ja puukon tekijä vain on vielä tunnistamatta. Puukkoon tehty tuppi on eräänlainen ”triumfi” ja kunnianosoitus kauhavalaiselle pienoispuukolle. Hopeasepät tilasivat kauhavalaisilta valmistajilta pelkkiä puukkoja ja sitten alkoikin melkoinen suunnittelu tupen osalta. On vaatinut alansa osaamista ja kärsivällisyyttä moisen työn tekeminen. Näitä harvinaisuuksia esiintyy aina silloin tällöin, mutta kokonaismäärä on varmasti pieni ja korkeintaan ehkä muutamia kymmeniä.

Aino puukko on saanut hopeisen tupen.

Nimen alkuperä historian hämärässä

Aino-puukon nimen alkuperä on kuitenkin vähän hämärän peitossa. Eräänä varteen otettavana arveluna Iisakki Järvenpään nykyinen toimitusjohtaja Inkeri Huhtala muisteli kuulleensa joskus Kauhavan Naisvoimistelijoiden joukossa vaikuttaneen Aino Passisen liittyvän puukon nimen syntyyn seuraavasti. Joskus sodan jälkeen seutukunnalla oli järjestetty suuri kansainvälinen voimistelujuhla jossa kauhavalainen Aino Passinen oli ollut puuhanaisena ja tapahtuman ylimpänä vetäjänä. Tilaisuudessa oli lahjoitettu osallistujille pieniä kauhavalaisia puukkoja, joiden terään oli etsattu nimi Aino. Lieneekö tuosta tullut nimi pienelle korupuukolle. Iisakki Järvenpään tehdas ottikin nimen käyttöön 1950 luvun alussa. Valmistus on kuitenkin lopetettu jo vuosia sitten.

Aino puukkoja esiintyy kuitenkin markkinoilla perikuntien hävittäessä edellisien sukupolvien jäämistöä ja näistä harvinaisuuksista keräilijät nykyisin kilpailevat. Hinta saattaa nousta monesti paljon korkeammaksi kuin tavallisen puukon.

RUUKINTEHTAIDEN PUUKOT

Maamme värikkäässä ja runsaassa puukkomallistossa ruukintehtaiden valmistamat puukot edustavat nykyisin keräilijöiden keskuudessa niitä helmiä, joita metsästetään himokkaasti. Puukkojen ja linkkuveisten valmistus on loppunut jo ajat sitten, mutta kuitenkin näitä kauniita ja Suomen muusta alan perinteestä poikkeavia terätyökaluja on markkinoilla melko runsaasti, sillä aikoinaan niitä valmistettiin suuria määriä. Osoituksena on Fiskarsin tuoteluettelo vuodelta 1897, jossa näitä tuotteita on kuvattuna reilut 120 kappaletta.

Vanha fiskarsilainen puukko noin 100 vuoden takaa.

Vuonna 1649 perustettu Fiskarsin ruukki alkoi tuottaa rautaa ja valmistaa siitä erilaisia taloustyökaluja maamme tarpeisiin. Kului kuitenkin aikaa 177 vuotta, ennenkin ruukin patruuna älysi, että kukaan ei valmista tässä maassa puukkoja teollisesti. Oli pärjätty jo ”tuhansia vuosia” seppien valmistamilla puukoilla ja myös tehtaan valmistamat puukot saattaisivat tehdä kauppansa. Vuodelta 1826 on olemassa ilmoitus hienotaonnasta, jonka vuoksi hankittiin Ruotsista seppämestari Erik Rinman ja kaksi kisälliä vuonna 1830 käynnistämään puukkojen valmistusta tehtaalle. Rinman suunnitteli puukkomallit, joita alettiin viedä lähinnä Venäjälle, mutta osa jäi tietysti suomalaisten käyttäjien käsiin. Vuoden 1840 nurkilla katsottiin, että mallistoa piti edelleen kehittää ja siksi kutsuttiin Fiskarsiin englantilainen puukkomestari Edvard Hill mukanaan sheffieldiläisiä ammattimiehiä. Hill suunnitteli täysin uuden puukkomalliston ja joihinkin puukkoihin leimattiin myös teksti Hill Fiskars. Näitä puukkoja Fiskars valmisti 1800-luvun loppupuolelle asti. Tunnusomaista näille puukoille on ebenpuu ja puhvelinsarvikahvat, joita pidetäänkin yleisesti Hillin suunnittelemina ja näitä malleja löytyy vanhasta luettelosta pitkälti toista sataa.

Kannattaa muistaa, että mallisto sisälsi vuosisadan vaihteessa mahtavan malliston myös linkkuveitsiä, jotka vetävät vertoja vielä 100 vuotta jälkeenkin päin valmistetuille vastaaville teoksille. Nämä linkkarit ovatkin nykyisin varsin suosittuja keräilykohteita ja hinnat ovat sen mukaisia.

Fiskarsin puukot ja linkkarit on helppo tunnistaa, sillä yleensä kaikkiin on stanssattu terän juureen FISKARS. Vanhimmissa puukoissa terään on leimattu sanat, Bessemer Stål ja vuosisadan loppupuolen puukkoihin Best Cast Steel. Vanhoissa Fiskarsin puukoissa tapaa usein upeita kaiverrustöitä puukon päässä. Aiheina ovat tavallisesti viiniköynnös ja lehtikiehkurat, mutta olen tavannut puukon, joka oli noin 60 cm pitkä ja kahvaan, eli ebenpuiseen päähän oli kaiverrettu monimutkainen Ruotsinkielinen nimi upein lehdykäiskoristeluin. Puukon oli saanut lahjaksi joku asemapäällikkö täytettyään tarvittavan määrän vuosia. Nämä erikoisteokset ovat harvinaista ja tehtaan upeinta tuotantoa. Fiskars valmisti myös tavallisia käyttöpuukkoja, mutta niiden koristelut olivat vaatimattomimpia ja tupissa ei juuri ollut koristeita.

Fiskarsin ns.Orijärveläinen puukko on myös kuuluisa työkalu, sillä 50-60 luvun nurkilla kaikki silloisten kansakoulujen puupuolen työkalukaappien puukkoina oli juuri tämä erinomainen veistopuukko. Puukkomalli syntyi kun Fiskarsin Orijärven kaivos alkoi tuottaa louhimastaan malmista terästä. Muistan miten itse vuoleskelin 50- luvulla kyseisellä puukolla Pälkäneen Salmentaan kansakoulun veistosalissa puu-ukkoja lepästä. Puukon teroitti purevaan kuntoon öljykivellä silloinen opettajani ja tunnettu käsityön taitaja Viljo Himanen. Puukon tunnistaa helposti terään stanssatusta Fiskars leimasta, mutta näiden puukkojen tupet ovat nykyisin harvinaisempaa tavaraa, sillä noihin kaappeihin puukot toimitettiin ilman tuppea. Puukon teroitus on myös erikoinen, sillä teroitus lähtee suoraan hamarasta, jatkuen suorana viisteenä terän suuhun asti. Suomen Puukkoseuran numeroidut järjestöpuukot ovat samaa mallia.

Fiskarsin Orijärveläinen oli kansakoulujen työpuukkona kymmenet vuodet.

Hillin muutettua Helsinkiin v. 1862, tuli hienotaetehtaan esimieheksi insinööri J.O.S Hancock ja tehtaan puukon valmistuksesta vastaavaksi mestariksi Thomas Woodward niminen herra, jonka vaikutus on suomalaisen puukkokulttuurin osalta merkittävä, sillä aikoinaan Tommi-puukon synnyttäjä Kalle Keränen oli hänen opissaan. Asiasta lisää kunhan päästään käsiksi Kainuun, eli Tommi puukon tarinaan. Myöhemmin tehdas on jatkanut puukkojen valmistusta pienemmässä mittakaavassa, mutta valmistusmenetelmät ovat tietenkin nykyaikaistetut ja usein pään materiaalina on muovi. Merkittävä alue tehtaan tuotannossa on ollut luontosarja, jossa pään muotoiluun on otettu mallia kotkasta, saukosta ja hylkeestä. Valmistus on kuitenkin jo lopetettu. Sarja on nykyisin suosittu keräilijöiden keskuudessa.

Hackman Sorsakoski

Savon rajamailla sijaitsevan Sorsakosken tehdas oli aluksi pelkkä sahalaitos Karjalan kannaksella, jonne oli kertynyt mahtava kasa sahan teroituksessa käytettyjä vanhoja viiloja yli sadan vuoden ajalta. Niistä päätettiin valmistaa puukkoja, joiden menekki oli yllättäen tullut ajankohtaiseksi. Hackmanin vanha tehdas, joka sijaitsi Viipurin lähellä, lopetettiin1886 ja koneet siirrettiin Sorsakoskelle 1891. Puukkoja alettiin valmistaa ja ilmeisesti mestareiksi saatiin samoja englantilaisia mestareita, ainakin malleista päätellen. Menekkiä kuvattiin hyväksi ja vuosisadan vaihteessa mallit olivat numeroituina 40, 42, 43 ja 44. Lisäkirjaimella P merkittiin puukot joiden pään väri oli punainen ja K:lla merkityt olivat luonnonvärisiä tai keltaisia. Alussa markkinointi suuntautui lähinnä Venäjälle. Sorsakosken mallisto on hyvin samankaltaista kuin Fiskarsin, johtuen samoista mestareista, mutta joidenkin lähteiden mukaan ne olivat kuitenkin hiukan raskaamman oloisia kuin kilpailijan mallit. Kuitenkin usein vasta terän leima erottaa nämä ”ruukkilaiset” toisistaan.

Hagmanin Sorsakoskella valmistettu puukko.

Perinteisistä maamme puukkomalleista nämä ruukkilaiset puukot eroavat kuitenkin selvästi usein jalopuisen, eli ebenkahvan ja uushopeaheloituksen vuoksi. Myös puukon muotoilu eroaa selvästi kaikista muista suomalaisista puukkomalleista ja selvänä erona on metalliketjuinen kannike, joka on meillä perinteisesti lähinnä ”kauhavalaisissa” puukoissa.

RAUTALAMMIN PUUKKO

Savon ja Keski-Suomen rajamailla sijaitseva Rautalampi nousi maailman kartalle jo yli sata vuotta sitten loistavien puukkojensa ansiosta. Paikkakunnalla puuhaileva seppä Emil Hänninen kehitti puukkomallin, joka on edelleenkin eräs maamme arvostetuimpia korupuukkoja. Vuoden 1900 Pariisin maailmannäyttelyssä hän sai tunnustuksena tekemästään korupuukosta pronssimitalin, joka nosti puukkomallin lopullisesti Autonomisen Suomen erääksi huipputuotteeksi.

Emil Hännisen Pariin maailman näyttelyyn valmistama puukko.

Emil Hänninen syntyi 1869 ja vartuttuaan suuntautui sepän ammattiin. Tavalliset sepäntyöt opettivat teräksen käsittelyn karkaisuineen, mutta puukot kuuluivat tuolloin kaikkien työtä tekevien ihmisten perusvarustukseen, joten puukkopajan perustaminen oli luonnollinen vaihtoehto jo elannonkin hankkimisen vuoksi. Tavallisia työssä käytettäviä puukkoja syntyi huomattavia määriä ja niitä vietiin paljon myös silloiselle venäjälle. On vaikeaa päätellä, miten tunnettu rautalampilainen korupuukko on saanut muotonsa ja loistavan ulkonäkönsä. Ilmeisesti kuitenkin jo tuolloin kuuluisaksi tunnettu kauhavalainen puukko on ollut suunnittelun lähtökohtana, sillä sen vaikutteilta ei voi välttyä tarkastellessaan rautalampilaista korupuukkoa. Hänninen on kuitenkin onnistunut hyvin muutostyössään, sillä vaikkakin puukot nopeasti vilkaistuna muistuttavat toisiaan, niin lähemmin tarkasteltuna ne eroavat suuresti ja voidaan puhua todella eri puukkomallista.

Rautalammin korupuukko

Puukon terä on selkeä ja linjakas. Malli on miltei yhteneväinen tuon ajan kauhavalaisen kanssa, mutta viisteen teroitus nousee selvästi lähemmäksi hamaraa ja terän hamarapuolella ei ole kauhavalaiselle jo tuohon aikaan tyypillistä keikkaa, eli hamaran notkahdusta ennen terän kärkeä.

Pitkän alahelan sovitusta terälle helpottaa terän juureen jätetty palko. Kapea hamaran osuus on hiottu hiukan kartiomaiseksi kauhavalaisen tapaan. Sorkoupotetun korupuukon pää on kasattu tuohesta, mutta Pariisin maailmannäyttelyssä vieraillut puukko on saanut päänsä suomalaisesta visasta ja sen somisteena on lisäksi puna-musta raidoitus, joka on varmaakin tehty silloisista muoviaineista. Emil Hännisen valmistamien puukkojen ylähelana on ns. kypäränuppi, joka on valettu uushopeasta. Hela on uraviilattu ja sen yläosaan on lisäksi viilattu koristekuviot, jotka muistuttavat linnun siipiä.

Korupuukon tuohiseen päähän upotetuista korukuviosta on jäänyt jälkipolville ainakin kolme versiota. Lisäksi pieniä muunnelmia tapaa tarkastellessaan vanhoja Hännisen puukkoja. Kuviot on melkoisella varmuudella luonut Emil Hänninen ja tekniikka on kotoisin varmaankin pohjanmaalta, koska jo silloinkin tieto ja ihmiset kulkivat pitkin maata. Kuvio on kaunis ja symmetrinen. Myöhemmin sitä on alettu kutsua kielokuvioksi ja se onkin eräs suosituimmista nykyisin kursseilla käytetyistä perinnekuvioista, koska sen tekeminen onnistuu helposti myös ensikertalaiselta.

Rautalampilainen korupuukko on varustettu kielokuviolla. Valmistaja puukkoseppämestari Arto Liukko

Jo varhaisissa Emil Hännisen valmistamissa puukoissa alahelojen kaivertamiseen on käytetty tyyliteltyä ”Hannun vaakunaa” ja lisäksi puukon ympäri kulkevia koristeraitoja.

Puukon tuppi

Suurin ero kauhavalaisen ja rautalampilaisen välillä löytyy tupesta. Rakenne on samanlainen, mutta rautalampilainen eroaa tupen peiliosuuden suhteen melkoisesti. Tuppea edestäpäin tarkastellessa se näyttää miltei kolmikulmaiselta. Vasta kun tuppea kääntelee, niin se osoittautuukin kuusikulmaiseksi. Suurin ero kauhavalaiseen on peilissä, joka on erittäin kapea ja sivuviisteet täyttävät etufasaadista kaksi kolmasosaa. Kun katseen siirtää pitkään alahelaa, niin se yhtyy peilin alaosaan, piirtäen viivan kohti pyöreää helan nuppia. Tupen ovela muotoilu johtuu hienosti veistetystä yksipuoleisesta lestasta, joka antaa puukolle sen persoonallisen ulkonäön. Tupen uushopeinen ylähela on kasattu juottamalla ja samalla sen takapuolen sauman päälle on juotettu kannikkeen lenkki. Tuppia tavataan myös ilman heloitusta, mutta Pariisissa vieraillut puukko oli juuri edellä esitetyn mukainen. Väritys tupessa on musta, mutta kapea peili on saanut värikseen kirkkaan punaisen, joka antaa sille voimakkaan kontrastin. Tupen peili on nyylattu ja koristeltu erilaisilla lehti ja tähtikuvioilla, mutta sivuviisteet ovat saaneet taajan vinoruudukon aina alahelaan asti.

Muitakin valmistajia on ollut ja on vieläkin

Opittu tieto kulki suvussa ja ainakin Emilin poika Heikki oppi puukon valmistuksen. Myös Heikki Hännisen veljenpoika Raikas Hänninen on valmistanut rautalampilaisia. Kuuluisin Emil Hännisen ajan suvun ulkopuolinen mestari on ollut Ivar Haring, joka innostui myös puukon valmistuksesta. Valitettavasti vain hänen mainiot työnsä ovat miltei hävinneet ajan saatossa. Tiettävästi kuitenkin Kansallismuseon kokoelmissa on yksi hänen valmistamansa puukko.

Ivar Haringin valmistama tuppi, mutta puukon on valmistanut alkuperäisen mallin mukaan Arto Liukko

Ivar Haring syntyi 1887 ja kuoli Tampereella 1954. Hän toimi nuoruudessaan Karttulassa seppänä, mutta muutti Kuopioon 1914 ja sieltä ennen sotia Pirkkalaan 1937. Työpaikka löytyi vauhdikkaalta alalta, eli Valmetin Lentokonetehtaalta, jossa hän työskenteli ilmeisesti hienomekaanikkona ja viilarina.

Harvat tietävät tämän puukkosepän olevan myös metallin kaivertajan. Kautta maan tunnettu partiovyön solki on Ivar Haringin kätten töitä. Hän nimittäin kaiversi stanssin jolla näitä Suomen Partioliiton solkia valmistettiin ja solki on edelleenkin käytössä. Osoituksena hänen erinomaisista taidoistaan on Suomen vaakuna, jonka hän on kaivertanut kahden neliömillimetrin alueelle.

Puukkoja Ivar Haring valmisti luultavasti useita, mutta vain harvoja on säilynyt jälkipolville. Tuhoisa tulipalo hänen Pirkkalan Naistenmatkaan rakentamansa talon osalta lienee tuhonnut paljon arvokasta omaisuutta ja myös arvokkaita puukkoja.

Ilman Savonlinnan kanttorin Arto Liukon uutteraa työtä ja kiinnostusta tämä korupuukko olisi luultavasti häipynyt suureen tuntemattomaan. Sorkoupotustekniikan uudelleen käynnistäjänä hän aloitti myös rautalampilaisen puukon tutkimisen ja rakentamisen. Lisäksi hänen opissaan on ollut useita rakentajia, joten nykyisin tämän korupuukon tulevaisuus tuntuu turvatulta.

Sivu 1 2 3 4 5 6

Takaisin alkuun
Takaisin etusivulle