|
|||||||
 |
|||||||
Suomalainen ja puukkoTaiston artikkeleita ja kuvia puukoista:
| |||||||
|
|||||||
Suomalaiset puukkotyypitRautakaudelle ajoittuvista muinaislöydöistä on runsaiden pelkkien terälöytöjen ohella todettavissa monia loisteliata puukkotyyppejä. Osa niistä on todennäköisesti merovingi- tai viikinkiajan tuontiesineistöä, mutta myös täällä valmistettuja täytyy olla. Onhan vastaavan ajan ja samoista haudoista löytyneitä korujakin osoitettu ainoastaan täällä esiintyviksi.
Varsinaisista esihistoriallisen ajan puukkotyypeistä voimme mainita Euran, Kaarinan, Perniön, Tuukkalan, Inarin jne. löydöt. Suomessa historiallisena aikana esiintyneet puukkotyypit voidaan jaotella seuraavasti:
Etelä-pohjanmaan puukot: Sotilas- ja suojeluskuntapuukot Yksityisten puukkoseppien, ja harrastajarakentajien uudet puukkotyypit
Kansanomaiset käyttöpuukot
Ryhmään voi sijoittaa koko joukon suomalaista puukonmuotoilua. Aikoinaan kun puukkoa ei saanut rautakaupasta, se piti teettää sepällä. Joka kylässä oli tavallisesti oma seppä ja hänellä oma pettämätön puukkomallinsa, joka oli periytynyt usein isältä pojalle. Rekisterissä on lähes parisataa tälläistä seppää, joiden tiedetään tehneen puukkoja muiden töiden ohessa. Mallikappaleita on säilynyt melkoisesti, mutta niiden idenfiointi on vaikea suorittaa, koska vain harvoin seppä löi tekeleeseensä omat merkintänsä. Mallina kuvassa nähdään kuhmoislaisen Oiva Rännilän takoma puukko.
Etelä-pohjanmaan puukotPohjanmaalla puukkojen historia on myös henkilöhistoriaa. Puukkoja siellä tehtiin missä niitä tarvittuihinkin. Tietoisuus ulottuu jonnekin 1700-luvulle ja varhemmin lähinnä ruotsinkielisille alueille. Siellä tehtiin tuolloin jo helotettuja puukkoja ja tuppia, jotka muodoltaan olivat symmetrisiä. Suomenkielisellä Etelä-pohjanmaalla tehtiin myös symmetrisiä nahkatuppia visapääpuukkojen suojaksi. Joka tapauksessa meillä on ennen Härmän ja Kauhavan puukkoa tiedossa ns. Vöyrin puukko.
Vöyrin puukko
Puukkotyypin puukot ovat kaikki suorakahvaisia. Kahvan molemmissa päissä on käytetty messinkiholkkia tai kahva on tehty kokonaan metallista (messinkiä). Tupet ovat komeasti silattuja messinkiheloituksella, usein myös kyljistä, ja pääasiassa symmetrisiä. Symmetristen tuppien ohella esiintyy ns. mahatuppia, joiden muoto on toiselta puolen mahakkaaksi pullistuva edeltäen tulevaa käyräkärkistä valtamuotoa. Vöyrin puukkotyyppiä voidaan siis pitää todella vanhana, mutta toisaalta "vierasperäisenä" mallina. Valmistajat ovat toistaiseksi pysyneet tuntemattomina.
Härmän puukko
Annetaan aluksi Samuli Paulaharjun kuvaus: "Puukkoo oli entisen härmäläisen mieluisin ase, ja sillä riidat parhaiten ratkesivat. Kylän sepät niitä takoivat, Rannanjärven Seppä-Jaska päästäen joskus alasimeltaan julman parikorttelisen terän. Komea nahkainen helavyö, täynnä vaskilokia ja soljissa vielä herttoja helisemässä, oli miehen vyötäröllä, ja vyössä riepsahteli tuppi, tavallisesti kaksineuvoonen. Siinä oli isoo puukkoo ja pikku puukko eli junki, helapäitä molemmat. Ruutiaanen teki suaranoukaasia tuppia ja laittoi vielä kanne päälle, mutta ne, ruutiaaset, eivät kelvanneet muille kuin vanhoille vaareille sekä kyröläisille ja vöyriläisille. Rannanjärven Erkki teki kannettomia vääränoukkaaria tuppia ja pani korean vaskihelan tupennoukkaan. Ne kelpasivat härmäläiselle, sillä niistä sai äkkiä puukon kouraansa". Erkki Rannanjärven jälkeen suoraan alenavassa polvessa ovat Paulaharjun kuvaukseen sopivaa samana pysynyttä mallia valmistaneet Johannes (Juha) Rannanjärvi (1873-1931), Onni Rannanjärvi (1909-1971) ja Jorma Rannanjärvi (s. 1936). Viimeksi mainittu ei valmista enää Härmän puukkoja, sillä hän poistui ajasta ikuisuuteen 15.1.2003. Hänen jälkiään seuraa puukonrakennuksessa veljensä Antti, joka valmistaa todella upeita Härmäläisiä edelleenkin.
Kalajokilaakson puukot
Suomen Teollisuuslehti kirjoitti vuosisadan vaihteessa Kalajoen, Kauhavan ja Pyhäjärven olleen niitä paikkakuntia Pohjanmaalla, joista kotitekoiset puukot ovat lavealle yli maan, jopa ulkomaillekin levinneet. Näistä seuduista on lehden mukaan sitten puukkojen valmistustaito levinnyt lähipitäjiin, kuten Haapavedelle, Alavieskaan, Nivalaan jne. Kalajoki- ja Pyhäjokilaakson puukoista on saatu uutta tietoa järjestettyjen puukkokurssien myötä, sillä mm. Tuorilalaispuukko pulpahti esille Pyhäjärven kurssin aikana. Kalajoella valmistetusta puukosta on olemassa em. lehden v. 1901 julkaisema piirros. Siinä näkyy tuohipäisen puukon kahvaan upotettu nimikointi, mutta puukon valmistusaikaa ei lähdetieto mainitse. Sen sijaan piirroksessa esitetty alkuperäistä mallia edustavaksi mainittu suora tuppi vaikuttaa tyylilliseste ja koristeluaiheiltaan "esikauhavalaiselta". Pyhäjärven puukot kuvataan sanallisesti yhtäläisiksi, yksinkertaisiksi, sirotekoisiksi visapääpuukoiksi ilman tuppea. Ylivieskan tuohipääpuukkoja puolestaan kaupiteltiin aina Helsinkiä myöten. Muun muassa vuonna 1892 mainitaan Helsingissä olleen myynnissä muiden ohella Ylivieskan puukkoja. Vuonna 1895 Kalajoen pieniä leikkiveitsiä, tupet aluminiumista ja vuonna 1903 Kalajoen sekä Pihlajaveden puukkoja. Vuonna 1904 julkaistussa joululuettelossa saattaa eräät puukot olla juuri tältä alueelta.
Kauhavan puukko
Kauhavan pitäjästä syntyi todellinen puukonvalmistuksen keskus 1880 ja 1890-luvuilla ja kiistatta kauhavalaiset ovat vieneet eniten puukon kehitystä eteenpäin.
Puukkoseppiä ja puukon- tai tupentekijöitä tiedetään Kauhavalla olleen ainakin 1800-luvun keskivaiheilla ja sen jälkeen ennen nykyisen kauhavalaisena tunnetun tyypin kehittymistä. Tämän ajan puukontekijöistä mainitaan Anja Järvenpään teoksessa Iisakki Järvenpää ja Kauhavan puukko nimeltä Matti Lammi, Tuomas Roomio, Jaakko Kamppinen, Johan Dahl, Tuomas Tuurinmäki (Lellu) ja Juha Vihalainen, joka muutti Kauhavalle Alahärmästä v. 1872. Tuomas Tuurinmäki (1832-1924) oli useampien lähdetietojen mukaan oppinut taidon kyläseppävuosinaan 1860-luvulla Hollolassa Etelä-Hämeessä.
Juho Kustaa Lammi ja Iisakki Järvenpää (1859-1924) olivat varsinaisesti ne puukkosepät, jotka loivat kauhavalaisen vakiintuneen mallin alussa yhdessä työskennellen. Olivathan he serkuksina sukuakin toisilleen.
Kauhavalaisen kehityksestä kertoo Anja Järvenpää kirjassaan Iisakki Järvenpää ja Kauhavan puukko, että Järvenpää alussa valmisti yksinkertaisia työpuukkoja. Puukkojen kahvan ja terän välissä oli vielä 1884 soikea levy. Vv. 1885-1888 välisenä aikana hän ryhtyi juottamaan sekä puukkojensa että tuppiensa helat. Järvenpään Venäjän perintöruhtinaalle (sittemmin keisari Nikolai II) v. 1888 tekemä lahjapuukko oli helotettu samana vuonna julkaistujen lehtien mukaan.
V. 1895 perusti Jaakko Hannuksela ensimmäisen Kauhavan Puukkotehtaan nimellä toimivan puukkoverstaan, joka toimi Jaakko Hannukselan nimellä aina Jaakko Hannukselan kuolemaan v.1912 asti. V. 1898 perustivat kauppiaat Jaakko Kujanpää ja Kustaa Somppi toisen Kauhavan Puukkotehtaan, jonka työnjohtajaksi meni Iisakki Järvenpää, toiminen tehtävässä vuoteen 1904.
Iisakki Järvenpää aloitti uudelleen valmistaa puukkoja omissa nimissään v. 1904. Noitten aikojen puukkoihin ilmestyi mm. eboniittipäitä ja "veriuurna" ensimmäisen kerran kokeilumielessä vuonna 1905 Järvenpään toimesta. Mutta vasta 1920 se saavutti kaikki puukonvalmistajat. Tietoa ei ole siitä, kuka ensimmäisenä alkoi tätä ns. veriuraa puukkoihinsa soveltaa. Siitä tuli muoti-ilmiö, joka yleistyi lähes kaikkiin puukkoihin parin seuraavan vuosikymmenen kuluessa.
Vuonna 1907 perusti joukko (enimmillään 18) kauhavalaisia puukkoseppiä osuustoimintaperiaatteella toimivan Osuuspuukkotehtaan. Sen johtajaksi tuli Heikki Ahl (Kaukoranta). Muita puukkoseppiä, jotka tekivät puukkoja omissa nimissään tai joilta puukkotehtaat ja verstaat ostivat puukkoja, oli noina aikoina yli 30 kappaletta. Kaikkiaan Kauhavalla on ollut 100 vuoden aikana noin sata puukkoverstasta.
Ruukintehtaiden l. Fiskarsin ja Sorsakosken puukot
Käsittelen nämä samassa kappaleessa, vaikka Fiskarsin puukot ovat huomattavasta vanhempaa perua. Sorsakosken puukot valmistettiin kuitenkin päätyypeiltään Fiskarsin malleilla. Fiskarsin puukkoteollisuus periytynee jo 1600-luvun ruukkien pitkään historiaan.
Fiskarsissa mainitaan v. 1656 masuunimestarina Jost Dickman ja samana vuonna olleen 16 vasaraseppää sekä kaksi kankirautapajaa. Kuitenkin vasta vuonna 1826 on ilmoitus hienotaonnasta olemassa. Tuolloin käynnisti hienotaonnan v. 1787 Oulussa syntynyt Johan Jacob Julin, jonka haltuun ruukki oli siirtynyt.
Fiskarsiin tuli Ruotsista v. 1830 hienotaontatehdasta johtamaan Erik Rinman, mukanaan kaksi kisälliä. Rinman, joka oli paitsi taitava mestari, myös hyvä piirtäjä, suunnitteli puukot ruotsalaisten mallien mukaan.
Vuonna 1842 Vilkunan mukaan, toisten lähteiden mukaan v. 1838 tuli Englannista Edward Hill mukanaan sheffieldiläisiä ammattimiehiä. Myös Hill osasi suunnitella puukkoja, joten Fiskarsin mallistoa yleisesti pidetäänkin hänen suunnittelemanaan. Tähän viittaa mm. eräiden mallien terissä oleva stanssattu teksti Hill Fiskars.
Hackmanin Sorsakosken tehdas oli aluksi saha, jonne oli sadan vuoden ajalta kertynyt valtava määrä käytettyjä viiloja. Niistä ryhdyttiin vuonna 1891 teettämään sepillä puukkoja myyntiä varten. Pätevä seppä sai usein paikan Sorsakosken tehtaassa.
Viime vuosisadan lopun lähteet kertovat seuraavaa: "Fiskarsin hienotakeet ovat aina hienoja ja verrattomia. Sorsakosken tehtaan hienotakeista ansaitsevat ennen kaikkea mainitsemisen pienet pienoispuukot, joita niin paljon pidetään. Näitä pieniä, hienoja puukkoja, joiden holkit ovat uuttahopeaa, ja varsi sileää tai veistoksiin leikattua puulajia, on eri hintaisia 1 mk 50 pstä 2 mk aina laitoksia myöten. Vähän suurempi laji samoista hienoista aineista maksaa 2 mk 50 p."
Rautalammin puukko
Puukkotyyppi edustaa siroa ja tasapäistä puukkomallia. Puukon tunnistaa helpoimmin tupesta. Ylähela on lähes "etelä-pohjalainen" pituutensa puolesta, mutta koristelu on niukempaa. Tapana oli myös kaivertaa puukon tekijän nimi ylähelaan, kuten oheisessa kuvassakin, jonka puukon tekijä on I. Harling. Tuppi on puisella lestalla vahvistettu, ja se päättyy poikkileikkaukseltaan lähes kolmikulmaiseen alahelaan. Hännän huippuna on pyöreä muutaman millin halkaisijainen pyöreä pallo. Puukon kannike on samanlainen kuin monissa muissakin puukkotyypeissä käytetty ketjupunos, varustettuna lukittavalla lenkillä.
Toijalan puukko
Ja nyt pääsemme puukkotyyppiin jonka olemassaolosta me Jämsänjokilaaksolaiset voimme olla ylpeitä, sillä sen syntyyn on osaltaan vaikuttanut Jämsästä kotoisin oleva seppä.
Loistelias hämäläinen korupuukko, Toijalan puukko; muodostaa oman selkeän tyyppinsä. Syntyhistoria on vielä hiukan epäselvä, ainakin valmistajia lienee useita, sen verran vanhat toijalalaiset eroavat toisistaan. Syntyhistoriassa saattaa olla vaikutteita kauhavalaisista ja fiskarsilaisista puukoista, jopa kauempaakin, sillä Toijalassa valmistettuja puukkoja myytiin jo v. 1892 Helsingissä ja valmiin toijalalaisen tyypin kuva on Suomen Teollisuuskaupan joulumyyntikuvastossa v. 1904.
Toijalan puukon kannikkeen kiinnitys on samankaltainen kuin Fiskarsin puukoissa ja aivan samanlaisia tapaa vanhoissa ruotsalaisissa puukoissa (mm. messinkituppiset Eskilstunen puukot). Kauhavalaisista poikkeaa myös tupen alapään nupin teko kierretystä peltiliuskasta juottamalla. Toijalan puukon tunnusomaisin piirre on kokometallinen tuppi, messinkiä tai uushopeaa.
Tunnetuin toijalalaista valmistanut suku on Flink, joka muuttui sukunimeltään Vahteraksi Turussa. Suku juontaa juurensa Jämsään, jossa esiintyi sahaseppä Jan Flink ja tämän vaimo Eeva Joonaantytär, jo 1800-luvun puoltaväliä aikaisemmin. Vanhimpia hänen valmistamiaan puukkoja tunnetaan Jämsän seudulla vain 3 kappaletta. Mallina saattaa olla jonkin pohjoismaalaisen herran vyöllä killunut kokometallituppinen puukko, jonka Flik on nähnyt sahalla työkennellessään.
Pekanpään puukko
Matkaamme Torniosta muutamia "poronkusemia" pohjoiseen, ja olemme Pekanpään kylässä. Rajapaikkakuntana sinne kehittyi viime vuosisadan puolivälin jälkeen puukkoteollisuutta, jonka tuotteet levisivät sekä Ruotsiin että Suomeen. Puukko on helposti tunnistettavissa. Sen pää on valmistettu tuohesta, ja ylimpänä on soikion muotoinen pyöristetty messinkinuppi, joka mukautuu saumattomasti pyöreähkön pään muotoihin. Alahelana on ohut messinkihela terää vasten, joka tukee tuohisen pään kasausta. Terä on tyypillinen suoranomainen, jonka kärki on yläpuolelta hiukan viistetty. Tuppi on vahvistettu lestalla ja koristeltu nahkaan pakotetulla peilillä. Kuvan puukon on valmistanut viimeisenä tätä puukkoa tekevä Armas Hartikka, jonka nimikirjaimet koristavat tupen yläosaa.
Kainuun puukot
Kainuun puukosta voisi kirjoittaa paksun kirjan. Se on Etelä-pohjanmaan puukon ohella eräs kaikkein kauneimpia ja käteen sopivimpia. Sellaisena sitä piti myös Urho Kekkonen. Puukko tunnetaan yleisnimellä TOMMI.
Tommi-puukon tarina alkaa Fiskarsista. Englannista tulleen Edward Hillin muutettua Helsinkiin vuonna 1862, tuli hänen tilalleen Thomas Woodward niminen mies. Tehtaalla työskenteli tuolloin myös kainuusta kotisin oleva Kalle Keränen, joka sai mm. öljykarkaisuopin Woodwordilta. Jonkin ajan kuluttua hän kuitenkin kyllästyi etelän hälinään ja palasi takaisin kotiseudulleen, alkaen siellä puukon valmistuksen. Uusi puukkomalli syntyi hänen kehittelemänään, ja kunnioitukseksi opettajaansa kohtaan hän risti sen Tommiksi.
Tommi-puukko valtasi alaa ja käyttäjäkuntaa. Sitä alettiin valmistaa pienin muutoksin monien seppien toimesta, joita on luetteloituna useita kymmeniä. Puukolla on kaunis ja ajaton malli. Sen pää valmistetaan tavallisesti raidan juurivisasta ja varustetaan messinkisellä ylä- ja alahelalla. Terä on aina hiiliteräksinen. Ehkä näyttävintä puukon kokonaisuudessa on sen tuppi, joka on musta ja varustettu kirkkaanpunaisella peilillä. Kannike on nahkaa ja halkaistu kahdesti vyötä varten. Kuvan puukko on Urho Kekkosen "hovihankkijan" Setti Keräsen valmistama. Mainittakoon, että tämän puukon Setti Keränen valmisti 94-vuotiaana.
Saamelaispuukot
Arktiset olosuhteet asettavat puukolle erityisiä vaatimuksia. Sen tulee olla monikäyttöinen ja kestävä, sekä puukon että tupen osalta. Nämä puukot edustavat maassamme täysin omaa tyyppiään. Niiden valmistuksessa on käytetty paljolti lujaa ja helposti saatavilla olevaa poronluuta. Pää on palasista koottu, käyttäen osittain puuta, tuohta ja luuta. Terät ovat aina hyvää hiiliterästä, jota entisinä aikoina saatiin mm. loppuunkäytetyistä viiloista. Lapin karu luonto ja kaamos ovat siivittäneet koristelun huimaan lentoon. Kauniit kaiverrukset pitkin poronluisia pintoja hivelevät katselijan silmää sekä puukon päässä että tupen pinnoilla. Ennen taidokkaita valmistajia oli viljalti, mutta nykyään vain muutamat harvat osaavat ja viitsivät enää uhrata aikaansa puukon koristeluun. Perinne on kuitenkin säilyvää ja eräs sen vaalijoista on Petteri Laiti Inarissa.
Sotilas- ja suojeluskuntapuukot
Suomen itsenäistyttyä alettiin maalle varustaa
omaa armeijaa, jonka varustuksen ja puvuston suunnitteluun osallistui
mm. Akseli Galen-Kallela ahkerasti. Hän suunnitteli aliupseeristolle
ja miehistölle puukkopistimen, joka on muuten samanlainen, mutta
aliupseerimalli on karhennetulla kahvalla. Pistimet ovat nykyisin haluttuja
keräilyesineitä.
Sota-ajan puhdetyöpuukot
Ryhmä muodostaa oman mielenkiintoisen alueensa. Materiaalit ovat tavallisesti vihollisen alasammutusta lentokoneesta peräisin. Teräs oli lentokoneissa korkealuokkaista ja hyvää puukon teräaineeksi. Lentokoneen alumiiniseos helposti työstettävänä ja valettavana soveltui tuppiin ja päihin. Kabiinin pleksilasi on myös monasti pään raaka-aineena, antaen puukolle ovelan ulkoasun, koska terän ruoto näkyy siitä lävitse. Tuon vaikean ja raskaan ajan henki huokuu näistä puukoista selvästi. Usein valmistaja kaiversi puukon tuppeen muistojaan "sieltä jostain". Toisinaan läheisen omaisen tai morsiamen nimi löytyy tupen sivulta, ja hiljainen huokaus leijuu sen "rivien välissä".
Kuvan puukko on valmistettu pommituslaivue 46:ssa, jonka sijoituspaikka tuolloin oli lähellä Äänisjärveä. Tämän yksilön tuppi on varsin sotaisa. Yläosassa vuosiluvun 1942 alapuolella komeilee Saksan silloinen kotkankuva ja hakaristi. Runsaan koristelun lisänä on alaosan peilissä kaksi ratsastavaa hakkapeliittaa miekat koholla. Tavallisesti puukko valmistettiin myös itsepuolustusta silmälläpitäen melko kookkaaksi.
Järjestöpuukot
Järjestöpuukot tulivat muotiin jo 1920-luvulla, kun maa oli itsenäistynyt. Usein puukko killui poliittisesti sitoutuneen jäsenen vyöllä, mutta myös muita vastaavia yhdistyksiä on, jotka ovat tilanneet oman puukon. Puukoissa on tavallisesta kirjainyhdistelmiä, kuten AKS, IKL, SKY, ja LOTTA-Svärd. Puukot ovat nykyisin haluttuja keräilyesineitä.
Miniatyyripuukot
Miatyyripuukot syntyivät, kun ryhdyttiin valmistamaan pienikokoisia kopioita mm. Kauhavan puukoista. Tavallisesti niitä myytiin matkamuistoksi. Pienikokoisen puukon valmistaminen vaatii erityisen taitavaa seppää, sillä joskus terän pituus saattaa olla vain 10 mm. Aikoinaan Kauhavan rautatieasemalla olikin puukkopajojen pieniä, noin 10 vuotta vanhoja, edustajia myymässä tuotteitaan pysähtyvän junan matkustajille. Asiaa auttoi konduktöörin kuulutus ennen Kauhavaa: Seuraavana Kauhava, jossa puukkoja, puntareita ja muita virvokkeita.
Linkkuveitset, eli linkkarit
Jokaisella pojalla, ja melkeimpä tytölläkin on ollut oma linkkari.
Se ei ole varsinainen puukko, mutta se kuuluu vahvana osana suomalaisen
puukon rinnalla käytettyihin terätyökaluihin. Lisäksi tämän tyyppisiä
veitsiä on rakennettu monille erikoisaloille ammattikäyttöön. Tehdaspuukot
Maassamme on puolenkymmentä puukkoja tuottavaa tehdasta, joiden tuotannosta suurin osa menee vientiin. Puukot valmistetaan koneellisesti nykyaikaisilla menetelmillä, ja vain pieniä sarjoja tilauksesta perinteisillä käsityömenetelmillä.
Yksityisten puukkoseppien ja harrastajarakentajien uudet puukkotyypit
Yksityiset puukkosepät valmistavat uusia omien ideoittensa mukaisia puukkoja, mutta myös vanhojen mallien mukaisia tarkkoja jäljennöksiä. Näin vanha perimä säilyy ja siirtyy seuraaville sukupolville. Hyvänä esimerkkinä tästä on Jukka Hankala, joka valmistaa Toijalan puukkoa Ikaalisissa. Puukkokulttuurimme elää ja vahvistuu. Nykyisin eri opistojen järjestämillä puukonteon kursseilla on satoja henkilöitä vuosittain. Jokaisella kurssilla on kädentaitajia, jotka tuovat oman näkemyksensä puukon nykyiselle muodolle. Näiltä kursseilta on tullut myös kymmeniä osa-aikaisia puukon valmistajia, jotka markkinoivat tuotteitaan erilaisissa tapahtumissa, ja myös torimyynnissä. Puukko on haluttu lahjaesine, mutta kannattaa muistaa myös meidän vanha ”taikauskoinen” perimämme, sillä monet eivät uskalla ottaa puukkoa lahjaksi. Silloin se on syytä ”myydä” lahjan saajalle parilla kolikolla, jolloin myös saaja vapautuu paineista. Teksti ja kuvat Taisto Kuortti
| |||||||
|
|||||||
